Mirabilis

 Anni Kytömäen Mirabilis uuvutti.

Lukiessa mietin, että vaivasiko Margareta-kirjaa tällainen joutokäynti vai onko aika kullannut muistot? Kultarinta oli hyvin samankaltainen kuin Mirabilis: historiallinen sukukronikka, joka ei vain tunnu etenevän. Ja lopulta ihminen muuttuu eläimeksi.

Mirabilis kertoo ensin Riikasta, joka on vahva kuin Luisa Encanto-elokuvassa. Riikka muuttaa 1870-luvulla Amurinmaahan, saa kaksoset ja pian kirjan päähenkilöksi asettuu Ella, hänen tyttärensä, joka kärsii jatkuvasta alakuloisuudesta. Ellan rinnalla käydään välillä seuraamassa norjalaista luonnontutkija Leonhard Stejnegeriä, jonka polku kohtaa Ellan.

En ollut aiemmin kuullut Stejnegeristä, mutta hän oli tämän kirjan historiallinen hahmo. Koin hyvin väkinäisenä hänen ja Ellan yhteydenpidon. Ihmettelin Ellan hahmoa ylipäätään, päähenkilöksi olisi kelvannut pelkästään Leonhard. Ellan kamppailut uransa ja vanhan rakastajansa, josta tulikin raiskaaja (tämäkin kuvio oli pitkitetty) oli aika tylsää. Olisin toivonut, että Ella olisi laitettu rikkomaan lasikattoja tiedenaisena, ei akrobaattina.

Eli liian pitkä ja tylsähkö kirja, mutta olihan tässä avujakin. Se on kirjoitettu kauniisti, se sisältää paljon arvokasta pohdintaa luonnosta ja sen kunnioituksesta, mutta harmillisesti Kytömäelle, Iida Turpeinen kertoi Stellerinmerilehmästä taidokkaammin.

Lopussa oli onnistunutta kliimaksia, vaikka Niilon kohtalo oli arvattavissa, tuntien Kytömäen aiemman tuotannon hokkuspokkukset. Jos kirja olisi ollut tiiviimmin kerrottu, yllätykset olisivat vetäneet maton jalan alta. Nyt kaikki oli aika laimeaa. Enkä oikein käsittänyt mitään Ellan katoamisesta ja nuorentumisesta, josta salakähmäisesti kerrottiin lopussa. Ei ollut nyt tarpeeksi maagista kerrontaa, vaan pelkästään sekavaa.

Valter Juvelius ja kadonneen aarteen metsästys

 Timo R. Stewartin tietokirja Valter Juvelius ja kadonneen aarteen metsästys oli kiinnostava ja pääosin onnistunut.

Valter Juvelius ei ollut hengellinen mies, mutta hän hurahti Vanhaan testamenttiin, koska uskoi sen sisältävän salakirjoitusta, johon oli kätketty tieto liitonarkin olinpaikasta. Aivan mahtavaa Raamatun-tulkintaa, ja hetkinen, miksei eksegetiikan luennoilla kerrottu tästä hepusta?! 

Juvelius ei itse ollut varakas ihminen laisinkaan, mutta tohtorin tutkinto hänellä oli ja ihmeesti hänen teoriansa vakuutti rikkaat englantilaismiehet, jotka lähtivät rahoittamaan kaivaushanketta Jerusalemiin.

Liitonarkkia ei koskaan löydetty ja sekin tuli selväksi, että Juveliuksen salakirjoitustulkinta ei sitten lopulta kestänyt tarkempaa syynäystä. Aika heppoisin perustein hän sai liikemiehet uskomaan siihen, että oli löytänyt todisteet liitonarkin olemassaolosta.

Timo R. Stewart on asiansa osaava tutkija, mutta ehkä tällaisessa kirjassa olisi voinut olla vähän vetävämpää kerrontaa. Hieman kuten Mirkka Lappalaisen Smittenin murhassa. Aivan turha oli alun selonteko siitä, keitä kirjassa esiintyy. En näe noille luetteloille syytä kuin venäläisissä klassikoissa, joissa yhdellä henkilöllä voi olla neljäkin lempinimeä. Silloin pitää alkulehdillä käydä välillä muistelemassa, kuka oli kuka.

Lehmä synnyttää yöllä

 Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä oli kirja, jonka olin ajatellut jättää lukematta. Kirjailijan edellinen, Bolla, oli niin kamala, että koin saaneeni Statovcista tarpeekseni loppuelämäkseni. No, sitten näin tämän uusimman kirjaston hyllyssä ja lyhyytensä vuoksi (275 sivua), annoin sille mahdollisuuden.

Kirja on ihan kamala. Sen aiheet ovat raskaita, eläinrääkkäyksestä rasismiin, insestistä homofobiaan. Sitten kuvataan vielä serbien tekemiä kauhuja Kosovon albaaneita kohtaan. Välillä hyppäsin pahimpia kohtia yli, en vain pystynyt lukemaan.

Kirjassa on ammennettu vähän samaan tapaan omaa elämää lähdeaineistona kuin Saara Turusen teoksissa. Päähenkilö on homoseksuaali, 1990-luvulla syntynyt Kosovon albaani, joka asuu Suomessa ja on työkseen kirjailija. Yhtymäkohtia kirjan kirjoittajaan löytyy. Turusen kanssa on myös yhteistä sivun pituiset virkkeet, joissa selostetaan paljon asioita tiiviissä muodossa.  

Kosovon kurjuus ennen ja jälkeen sotaa tulee esiin raadollisesti. Suomi, jonka pitäisi olla hyvinvointiyhteiskunta, esitetään rasistisena ja pahoinvointia edistävänä maana, jossa pakolaisiin suhtaudutaan kuin roskiin. Sehän pitää paikkansa, Suomi on rasistinen maa, ja tässä ajassa, jossa hallituspuoluekin on normalisoinut vihapuheen, Lehmä synnyttää yöllä -kirja on ansainnut Finlandia-voittonsa. Jos eivät poliittiset päättäjät enää näe rasismin vääryyttä, on kulttuurin tehtävä yrittää herätellä sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin myötätunto ja lähimmäisenrakkaus.

Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä

 Maria Vainio-Kurtakon Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä oli hyvä tietokirja 1800-1900-luvun taitteen avioliitosta, naisten roolista yhteiskunnassa, hieman taidehistoriasta ja ajan surkeasta sairaanhoidosta.

Kirja alkoi pitkällisellä selvityksellä molempien suvuista. Suomalainen vapaaherratar Ellan de la Chapelle oli jo valmis opiskelemaan kotiopettajattareksi ja jäämään naimattomaksi, kun hän ilmeisesti isänsä vaikutuksesta meni ystäviensä yllätykseksi pikakihloihin Albert Edelfeltin kanssa. 

Edelfelt oli joutunut jo varhain myymään taulujaan perheensä elatukseksi, koska hänen isänsä oli kuollut hänen ollessaan teini-ikäinen. Taloudellinen tilanne ei kohentunut heti vastanaineena aviomiehenä, kun hänen piti Pariisissa hankkia perheelleen isompi asunto, joka vastasi hänen asemaansa taidepiireissä. Aluksi Ellan vastasi Edelfeltin taloudenpidosta ja muista käytännön järjestelyistä, jotta Edelfelt sai keskittyä maalaamiseen. 

Sivusuhteet viilensivät pariskunnan välejä, mutta kirjasta selviää, että heidän välillään vallitsi loppuun asti ystävyys. Vaikka Edelfeltien ainoa poika kuoli nuorena miehenä, Edelfeltillä oli luultavasti salasuhteistaan useampia lapsia. Syy siihen, ettei Edelfteillä ollut kuin yksi lapsi, oli luultavasti se, että Ellan koki lapsenhoidon raskaaksi ja lapsiluku jäi tietoisesti yhteen. Kirjassa oli lainattu pariskunnan lähettämiä kirjeitä, joissa oli kuvailtu varsin elävästi, millaista oli matkustaa junassa Euroopassa vauvan kanssa. Likaisia vaippoja kaikkialla!

Ellanin lisäksi myös Edelfelt ei ollut aikonut mennä naimisiin. Kirjasta jäi kuva, että hän ei koskaan oikein sopeutunut aviomieheksi eikä ollut tyytyväinen siihen, ettei vaimo ollut sellainen kuin joillain hänen kollegoillaan. Apulainen, joka jaksoi mukisematta hoitaa talouden juoksevat asiat ja jolle aviomiehen ura oli tärkein, kuten aviomiehelle itselleenkin oli. Perhe tuli tärkeysjärjestyksessä vasta toisena, kolmantena tai neljäntenä.

Kaarna

Ryhdyin alkuvuodesta jonottamaan Helmetissä Tommi Kinnusen Kaarnaa, johon oli siellä yli 1000 varaajan jono. Huhtikuuhun mennessä olin yhä kaukana jonossa. Sittemmin vaihdoin hiippakuntaa Keskikirjaston alueelle, ja kas, täällä se lojui hyllyssä. Asiakaskunta on suppeampi. 

Tietysti toivoisin, että jokainen Keskikirjaston asiakaskin lukisi Kaarnan, sillä tämä oli Tommi Kinnusen muutenkin jo laadukkaan tuotannon hienoin teos.

Kun edellinen lukemani kirja oli mammuttimainen Kultarinta, joka olisi pitänyt survoa lyhyemmäksi, tuntui ohut Kaarna silti sisältävän paljon enemmän juonta ja sanomaa kuin Kytömäen esikoinen. Vertaus on epäreilu, koska Kinnusella on jo useamman kirjan verran ollut hioutua sellaiseksi mestariksi kuin hän Kaarnassa on. Mutta vertasinpa kuitenkin, koska Kaarnan parissa en kerennyt turhautua mihinkään.

Kaarna sisältää Kinnusen tunnusmerkkejä; on epäkronologista kerrontaa, jota on enemmän kuin yhden henkilön näkökulmasta. On sota-ajan kuvausta ja siitä tullaan nykyhetkeen, jossa sota on historiaa. Tai sen pitäisi olla.

Keskushenkilö on 81-vuotias Laina, joka makaa tiedottomana saattohoidossa oletetusti Kuusamossa. Hänen kolmesta lapsestaan kaksostyttäret asuvat Helsingissä ja ovat tulleet viimeisen kerran katsomaan äitiään. Edellisestä kerrasta on vuosia. Heidän suhteensa äitiinsä on huono, toisin kuin heidän Martti-veljellään.

Takaumien kautta selviää, miksi näin on. Äiti pahoinpiteli ja kohteli tyttäriään kylmästi. Syynä käytökselle olivat tapahtumat, jotka Laina joutui kohtaamaan ollessaan 24-vuotias nuori äiti ja leski itäisessä Lapissa. Hän kätki venäläisten tekemän partisaani-iskun mielestään, koska pelkäsi häpeää. Että hänet leimattaisiin huoraksi. Hän ei myöskään kertonut lapsilleen siitä, että kerran hänellä oli ollut ympärillään suku ja yhteisö ja että kerran hän oli osannut olla hyvä äiti. Hän ei myöskään kertonut Martille, että tämän äiti oli oikeasti hänen serkkunsa, se, jonka venäläiset tappoivat.

Lukiessani mietin Ukrainaa, kuinka siellä ihmiset joutuvat elämään tälläkin  hetkellä näiden hirveyksien keskellä. Sitten mietin 24-vuotiasta Lainaa, joka ei jäänyt latoon turvaan tyttäriensä kanssa, vaan lähti katsomaan, mitä lapsuuden perheelle oli tapahtunut. Mietin, mitä olisin itse tehnyt. Ehkä jäänyt - tai sitten lähtenyt selvittämään, voisinko pelastaa vanhemmat ja serkut. 

Googletin partisaani-iskut. Seitajärven partisaani-iskuissa kuolivat lähes kaikki pikkukylän asukkaat, eikä siellä ole enää pysyvää asutusta.

Luin hiljattain siitä, mitä neuvostoarmeija teki naisille ja tytöille marssiessaan Berliiniin 1945. Sitä samaa, mitä venäläiset ovat vuosisatojen ajan tehneet osana sodankäyntiä myös suomalaisille naisille ja tytöille. Se on venäläinen tapa, koska esim. Britti- ja yhdysvaltalaisarmeija ei tehnyt Saksassa vastaavaa. Mistä tämä johtuu? Opetetaanko se heille armeijassa, että näin pitää tehdä? Mutta siitä Kaarnakin kertoi, että se tappaa tehokkaasti ihmismielen, ja leviää ylisukupolvisena pahoinvointina. Sitä venäläiset varmaan haluavatkin, tuhota monella tavalla kansan, jota vastaan sotivat.