tiistai 20. lokakuuta 2009

Salka Valka

Iäisyys itse kultakin. Halldor Kiljan Laxnessin Salka Valka oli minun vastaukseni esitettyyn haasteeseen pohjoismaisen romaanin lukemisesta. Islantilainen Laxness sai Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 1951 kirjailijan ollessa vain 49-vuotias. Aikamoista, viimeisin palkinnonsaaja Herta Müllerkin on kuitenkin iältään jo 56 vuotta, ja häntä edeltänyt Le Clézio 68. Selvästikin Laxness oli kirjailijapiireissä mukana jo nuorella iällä.

Salka Valka on tyttö, joka saapuu äitinsä Sígurlínan kanssa myrskyisenä iltana syrjäiseen islantilaiseen kylään, missä heidän vastaanottonsa on sanaton ja julma. Elämä kalastuksesta hädin tuskin elantonsa saavassa kylässä on karua: miehet käyvät töissä, ryyppäävät ja naivat, naiset ovat joko aviomiestensä lapsia synnyttäviä kotiorjia, tai mikäli yksin elävät rehellisesti huoria. Naturalistinen tarina hehkuu mustaa huumoria, mikä kannattelee kirjaa estäen sitä sortumasta vaivaannuttavaan sillanpääläisyyteen.

Tarinassa on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin se on itsepäisen ja vahvatahtoisen Salka Valkan kasvukertomus, joka luonteensa vuoksi on kahden vahvan miehen rakastama ja lopulta hylkäämä. Toiseksi Salka Valka on myös kuvaus yhteiskunnallisista murroksista, jotka syntyvät kapitalistisen ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen välille. Teoksen toinen osa keskittyy enemmän jälkimmäiseen teemaan, vaikkakin myös aikuistuneen Salka Valkan ja hänen kotikylään palanneen nuoruudenrakastettunsa, Arnaldurin, romanssi on siinä keskeisellä sijalla. Ensimmäinen osa kuvaa Salka Valkan nuoruuden elämää Óseyrissa, mikä pohjustaa toisen osan huomattavasti ensimmäistä kirjaa kiihkeämmin etenevää ja monisyisempää tarinaa.

Laxnessin nimensä puolesta oudolta kalskahtava kirja on hieman Pamukin Lumen ja Marquézin Sadan vuoden yksinäisyyden tavoin rakkaustarinan muotoon puettu poliittinen teos (tai toisinpäin), joka esittelee alkuun rauhallisesti mataavaan elämäänstä turtuneen kylän, jonka rauhaa alkavat häiritä ulkopuolelta saapuneet vieraat ja väkivaltaiset aatteet. Laxnessin yksityiselämässä allekirjoittama sosialismi hieman varjostaa bolshevismia kannattamaan äityneiden kyläläisten kuvaamista, allekirjoittanutta nimittäin häiritsi voimakkaasti vasemmistolaisten monet utopistiset käsitykset järjettömistä osuustoiminnallisista hankkeista, jotka tuottaisivat maanpäällisen materialistisen paratiisin Islantiin, vaikka sille ei Òseyrin asukkaille olisi minkäänlaisia takeita. Tulkitsin nämä unelmoinnit Laxnessin pistäväksi ironiaksi idealistista leniniläisyyttä kohtaan, vaikka en edelleenkään ole varma kirjailijan omasta vakaumuksesta, siitä onko hän raivorealisti vai raivohihhuli?

Kiehtovaa kirjassa oli Salka Valkan hahmo, voimakas ja väkevä nainen pitkälti miesten johtamassa ja hajottamassa elinyhteisössä. Villapaitaan, housuihin ja paksuihin saappaisiin pukeutunut Salka on amatsoni, voimakas viikinkinainen, joka kirjan lopussa muuttuu epävarmemmaksi haahuilijaksi hänen takerruttuaan marxilaiseen idealistirakastettuun, jonka luulisi olevan täysin eri maailmasta paskaa varpaiden välissä elävän Salka Valkan kanssa (en voi käsittää miten Salvör menee ja valitsee tuollaisen ääliön kihlatukseen, vitsi!). Muun muassa tämän älyttömyyden ja Laxnessin punalasisuuden vuoksi arinan henkilöt on jäävät hatariksi. Erityisen raivostuttavaa oli se, kun naissankarimme ei yhtäkkiä osannutkaan päättää kenen matkaan hän lopulta lähtee, vaikka hän on koko ajan ollut voimakas ja vahva ja niin edelleen (sitten mennään parkumaan kommarin kanssa niitylle, I don't think so!).

Laxnessin tarina kuitenkin pysyy kasassa. Toki se rönsyilee ja on paikoitellen höllä kuin mikä, mutta tarinan väkevyys ja Laxnessin käyttämä rikas ja monisävyinen kieli pitävät sittenkin tämän kalastajaveneen ulapan päällä.

1 kommentti:

Sarka kirjoitti...

Vaikuttaa tyypilliseltä Nobel-kirjalta. On yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja vasemmistolaisuuden ihannointia. Kirjoituksesi perusteella Salka Valkan hahmossa oli samaa kuin Lumen tajun päähenkilössä. Aika synkkä tarina. Olisi mielenkiintoista lukea seuraavaksi skandinaavista huumoria Veikko Huovisen tyyliin. Jotenkin tuntuu, että pohjoismainen kirjallisuus on yhtä synkkää kuin marraskuinen yö ilman lunta. Suomi ei ole yksinään synkkyytensä kanssa.