perjantai 12. marraskuuta 2010

Stalinin lehmät

Tätä Sofi Oksasen kirjaa on Ruvessa käsitelty aiemminkin, joten en puutu kirjan juoneen tai rakenteeseen sen enempää. Paremminkin minua kiinnostaa kirjan markkinointi: Kansitekstissä kerrotaan kirjan olevan feministinen romaani syömishäiriöistä ja Viron lähihistoriasta.

Huojuvan talon hiljattain lukeneena en allekirjottaisi väitettä Stalinin lehmien femistisyydestä. Enemmänkin pinnalle nousee kuvaus syömishäiriöstä kärsiväin naisen sisäisestä maailmasta ja hänen suhteestaan joihinkin ulkoisen maailman asioihin ja ilmiöihin, etupäässä Viroon ja Neuvostoliittoon sekä vanhempiensa parisuhteeseen, joka sekin kuvastaa osaltaan suuren sosialistisen unelman lähimenneisyyttä.

Ei syömishäiriönkään kuvaamisesta saa sukupuolisidonnaista ja sukupuolirooleihin kantaaottavaa, vaikka syömishäiriöt enimmäkseen ovatkin nuorten naisten ongelma. Annan läheispelkoakin kuvataan pitkälle syömishäiriön kautta, mikä tietenkin saataa olla syömishäiriöisen henkilön kohdalla paikkansapitävä lähestymistapa, mutta romaanin tehoa ja arvoa sen eri elementtien liiallinen irrallisuus heikentää.

On tämä kuitenkin ihan kärkipäässä viimevuosina lukemastani kotimaisesta proosasta, vaikka Sofi Oksasen oma esillepano vieläkin ärsyttää.

2 kommenttia:

Sarka-A. von W-K kirjoitti...

Ei feminismiä kyllä meikäkään havainnut. Kai se on feminismiä, kun on naisen kirjoittama kirja...? lol

En ihan ymmärtänyt, mitä tuo esillepano meinaa. Ärsyttääkö sinua, että hän kirjoittaa omasta elämästään vai ärsyttääkö hänen julkisuudessa antama kuva itsestään?

Itse koin, että Annan syömishäiriön syyt johtuvat pohjimmiltaan hänen äitinsä suvun historiasta. Hän on joutunut häpeämään omaa taustaansa, olemaan joku muu kuin on, mikä on laukaissut syömishäiriön ja täten itse en ajatellut, että syömishäiriö olisi irrallinen elementti, vaan päin vastoin, seurausta suvun neuvosto-viro-menneisyydestä. Siis tärkeä osa kokonaisuutta.

Pellervo kirjoitti...

Esillepanolla tarkoitan sitä, että Oksasen tavoin pukeutuvia ja esiintyviä henkilöitä oli lukiossani ihan riittävästi, eikä minua oikeastaan kiinnostaisi vastaavaa itsekorostusta katsella kirjailijalta. Antaisi taiteensa puhua.