sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Millenium-trilogia

En ole dekkarien ystävä. En jaksa sitä sosiaalipornoa ja väkivallalla mässäilyä, joita dekkarit pursuilevat. Mutta Stieg Larsson - sosiaalipornosta ja väkivallasta huolimatta - oli dekkarikirjailijana asia erikseen. Miehet, jotka vihaavat naisia; Tyttö, joka leikki tulella; Pilvilinna,joka romahti, ovat kaikki todella hyviä kirjoja. Erotuksena muihin lukemiini dekkareihin on se, että Larssonin kirjoissa seksi ja väkivalta eivät toimi kirjan tärkeimpänä sisältönä. Larssonilla on tarina, johdonmukainen tarina, joka jatkuu läpi trilogian. Kirjan hahmot kehittyvät tarinan edetessä, ja vaikka he kohtaavatkin sekä fyysisiä että henkisiä koettelemuksia, niiden tarkoituksena ei ole olla juonen jujuna. Kuten jollakin Ilkka Remeksellä, joka kirjasta toiseen pyrkii vain mehustelemaan erilaisilla rikoksilla ja shokeeraamaan lukijaa.

Odotukseni Larssonin trilogiaa kohtaan olivat korkealla. Ja ne täyttyivät. Miehet, jotka vihaavat naisia käynnistyi hitaasti, samoin kuin Tyttö, joka leikki tulellakin. Mutta kun tarinat pääsivät vauhtiin, olin täysin kirjojen imussa. En muista, milloin viimeksi kirja olisi kyennyt koukuttamaan minut näin pahasti.

Itse trilogiasta vielä sen verran, että tarinahan on tyypillinen messiaskertomus. Kuten Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta tai Narnian tarinat. On päähenkilö, jolla on kyky, jota muilla ei ole (tai ainakaan kovin monella muulla) tai hänet on valittu täyttämään tehtävä, hän on Valittu. Häntä kohdellaan kaltoin ja pidetään vaarallisena, vaikka tosiasiassa päähenkilö onkin hyvis, joka taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän on väärinymmärretty sankari, mutta kääntää toisenkin poskensa. Kuten kunnon messiastarinassa, tässäkin koetaan ylösnousemus. Ja lopussa noustaan taivaaseen, päästään kuninkaaksi, voitetaan Voldemort tai ehkä vähän arkisempaa, saadaan kansalaisoikeudet ja vapautetaan syytteistä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Koska tuskin saan kirjoitetuks mitään kunnon arviota lukemistani millennium-trilogian kakkos- ja kolmososasta, laitan huomioitani tähän kommentaariosioon.

Larssonin jutuissa mielestäni parasta on kahvinjuonti. Varsinaisia kofeinistejä koko kööri! Jos E. Blytonin viisikkokirjat ovat klassikoita rukailu- ja evästelykohtausten seikkaperäisestä kuvauksistaan, ei Larssonin alatitoistuva kahvistelu jää yhtään jälkkeen. Ainoastaan tiukimmissa toimintatilanteissa pidetään sumpinhimo kurissa.

Ihmeellisintä Larssonin kirjoissa on koukuttavuus. Niitä ei yksinkertaisesti voi jättää kesken. Luin kolmannen kirjan loppuun, vaikka luku-urakka venahti pitkälle aamuyöhön. Vastaavaan ovat meikäläisen kohdalla pystyneet vain barksin ankat ja hergen tintti.

On jo noussu mieleen kysymys, ovatko kirjat, jotka eivät imaise, huonoja... tai siis huonompia kuin Larssonin tuotanto. Onko esim Saarikosken suomennos Joycen Odysseuksesta huono kun se ei imassu. Kyllä! Kirjan pitää imasta. Se on sen ainoa tehtävä. Jotain Leena Lehtolaista kuullu moitittavan, aion vielä kokeilla...


myy kirjoitti...

Pysyisit poissa leenalehtolaisista! Siitä ei jää kuin paska maku suuhun.

Niin. Yksikään muu kirja ei tänä kesänä imaissut kuin Larsson. En silti sano, että olisin lukenut huonoja kirjoja. Ja esim. Maa on syntinen laulu on parempi kirja kuin Larssonin trilogia. Miksikö? Koska Larsson on kuitenkin aika kepeää viihdettä, Mukka oli todellista elämää ja kirjansa niin hieno ja vaikuttava, että sitä ei pystynyt yhdeltä istumalta lukemaan. Larssonissa ei ole sulateltavaa, siksi sitä oli niin helppo lukea.

Okei.

Okei.

Okei.

Kahvin lisäksi toistui aika häiritsevän usein.