torstai 11. huhtikuuta 2013

Täällä pohjantähden alla

Vaikka olen viime aikoina melko laiskasti kirjoittanut tänne Nuhikseen arvosteluja lukemistani teoksista se ei tarkoita sitä, että olisin tyystin lopettanut lukemisen. Ehei, olen vain ollut vähän laiska ja eilen sain siitä palautetta. No nyt sitä tekstiä sitten tulee. Tällä hetkellä luvun alla on Tapsa, eli Tapio Rautavaaran elämänkerta. Kirja on kyllä varsin mielenkiintoinen, sain sen äitiltä ja isältä joululahjaksi. Äitihän sen on sitten tilannut takaisin kun saan sen luettua. Mutta en siis vielä kirjoita Tapsasta sen enempää.

Vuoden vaihteen tienoilla luin Suomen lähihistoriaa käsittelevän kolmiosaisen järkäleen nimeltä Täällä pohjantähden alla. Olen aloittanut Täällä pohjantähden alla lukemisen ensimmäistä kertaa lukiossa. Innostuin kirjasta kun kävin katsomassa Jyväskylän Kaupunginteatterissa kyseisen näytelmä. Jostain syystä en kuitenkaan ikinä saanut kirjaa loppuun, jota tällä hetkellä suuresti ihmettelen. Luultavasti se johtui siitä, että lukioaikana joutui muutenkin koko ajan lukemaan jotain, joten en päässyt kirjan imuun. Nyt pääsin.

Ehkä tarina tuntui senkin takia nyt niin mielenkiintoiselta, että pystyin jollain tasolla samaistumaan siihen. Enkä nyt tarkoita että täällä kotikylällä meno olisi kuin vuosisadan alussa, talolliset vastaan torpparit. Enemmänkin asiaan vaikutti tämä oma maanviljelijän ura jota olen tässä parin vuoden aikana luonut. Miten tavallaan ne haasteet joita Koskelassa koettiin eivät ole oikeastaan muuttuneet sadassa vuodessa mihinkään. On edelleen maa, sää ja joku kolmas rajoittava tekijä, silloin se oli Pappila tänä päivänä ehkä EU.
Myös se, että itse lähti mukaan kunnallispolitiikkaan herätti kiinnostusta Suomen polittiseen historiaan. Vuosisadan alkuhan oli poliittisen heräämisen aikaa. Sehän vasta oli kiinnostavaa millä tavalla Väinö Linna kuvasi tuota poliittista heräämistä pienessä Koskelan torpassa ja koko kylässä. Kun tässä on itsekin ollut vähän niinkuin ruohonjuuritasolla ja miettinyt että mitkä ne omat motiivit on siihen poliittiseen toimintaan niin kyllä ne tietyllä tavalla on samanlaisia kuin tuolloin aikanaan. En ole sosialisti, mutta tarkoitan sitä että yritys on saada perusasiat kuntoon. Koskelassahan kaikki lähti liikkeelle katkeruudesta Pappilan väkeä kohtaan. Kyllä itsekin tunsi jonkilaista suurta ärtymystä lukiessa kun Pappila sitten tarvitsikin itse osan Koskelan pelloista, että pystyy pitämään elintasoa yllä. Ja varsinkin ruustinnan asenne oli jotenkin niin ärsyttävä. (Kirja on siis herättänyt suuria tunteita).

Samalla tuli ajateltua vuoden 1918 tapahtumia eri puolilta. Kuinka raakaa aikaa se on ollutkaan molempien sekä valkoisten, että punaisten puolelta. Toisaalta kuvaus punaisten rintamalta toi mieleen sen miten epätoivoinen tuo vallankaappausyritys oli. Siellä onnettomissa vaatteissa, vähillä ruoilla ja huonolla johtamisella. Sitten tuli teloittamiset ja vankileirit. Lopulta vapaus... Miten valtavaa katkeruutta tuo onneton sota on saanut aikaan. Ei ihme että se vaikuttaa meidän elämäämme osittain vieläkin.
Mielenkiintoista oli Linnan kuvaama punakapinan jälkeinen aika, millä tavalla koulussa lapsia aivopestiin militaristisella isänmaallisella opetusmateriaalilla ja asenteella. Toisaalta myöhemmissä vaiheissa rintamalla se saattoi on tarpeellistakin.
Oma lukunsa on tietysti vielä talvi- ja jatkosota ja ne hirveät menetykset mitä Koskelassa ja monissa muissa kodeissa koettiin.
Vaikka noista tapahtumista on kauan aikaa, veljessodasta liki sata vuotta ja talvisodan alkamisestakin 74 vuotta, ne tuntuvat silti läheisiltä. Se varmaan johtuu siitä, että niistä aisoista on kotona puhuttu ja ne tappiot ovat kohdistuneet myös omaan lähipiiriin.
Jokaisen suomalaisen tulisi lukea Täällä pohjantähden alla.

Eikä muuten kannata katsoa sitä Timo Koivusalon surkeaa Täällä pohjantähden alla sarjaa. Itse katsoi 1 ja 1/2 jaksoa ja se piisasi, huh huh mitä sontaa.

3 kommenttia:

Sarka kirjoitti...

Hyvin analysoitu Sakke.

Torpparilaitos ei ole kadonnut mihinkään, nykyään kaikki suomalaiset maanviljelijät ovat samassa asemassa kuin torpparit aikoinaan: jotta tila pystyy pitämään elinkelpoisuutensa, sitä pitää kehittää ja kehittämiseen tarvitaan rahaa, jota saa pankista. Maanviljelijöillä on kovat velat niskassaan ja maataloustuki auttaa tässä tilanteessa sen verran, että se kattaa joitakin kuluja, joita maanviljelystä tulee. Peltohan ei itsestään kasvata nurmea ja viljaa, eikä eläimille tipu ruokaa nappia painamalla.

Kun ennen torpparin tila oli kartanon, nykyään se on pankin.

Että onneksi joku viitsii vielä ruokaa meille tuottaa, kun tilanne on tämä!

Anonyymi kirjoitti...

yle Areenassa nähtävissä - ainakin neliosaisen sarjan viimenen osa - Yhdysvaltojen keskilänttä koetelleesta kuivasta kaudesta (30-luku). Sikäläiset viljelijät olivat tosi ahtaalla. Ahneuksissaan olivat kyntäneet valtavia aloja preerianurmea vehnän viljelyyn. Tuli kuivuus. Tuli liki vuosikymmenen kestänyt pölymyrskykausi. Lama. Velka. Nälkä. kuolema. Vihdoin sateita...Heinäsirkat. Sota. Lisää kuolemaa. On ollu kestämistä.

Muuten. Todiste siitä, että Timo Koivusalo ei ole mikään Suuri Näkijä ja Kansakunnan Kaapinpäällisen Esimerkillinen Komistus, on se, että se on tehny Linnan Pohjantähden. Olisin voinu katsoa sitä, jos Koivusalo ite olis ollu siinä Pekkomiehen roolissa. Sellasessa että kiertää kyliä "moposemmarina" ja että olis ensimmäisen osan alkumetreillä telotettu eläimiin sekaantumisesta (ihan oikeasti!).

Kyllä Linnan järkäleistä voi ja kuuluukin tehä uusia tulkintoja, mutta Koivusalon kaltaisilta "putkinäkijöiltä" on turha odottaa tuoreita raikkaita näkemyksiä.

aa.

Sakke kirjoitti...

Siihen että en Koivusalon ällötystä viitsinyt enempää katsoa vaikutti myös se, että roolitukset oli tehty ihan päin p:tä. 16-vuotiasta Akselia näytteli tällä hetkellä 47-vuotias Ilkka Koivula. Uskottavaa.