maanantai 23. syyskuuta 2013

Paddingtonista 16.50

Kesällä kuuntelemani äänikirja Murha Mesopotamiassa oli ihan hyvä kokemus. Hercule Poirot on kuitenkin niin tuttu tv-elokuvien myötä, että kun pohdin seuraavaa kirjaa kuunneltavaksi, valikoin Poirotin sijaan Miss Marplea. En ole koskaan nähnyt kokonaan yhtään neiti Marplen salapoliisitoimista tehtyä elokuvaa. Pätkiä kyllä, mutta en tosiaan kokonaan.

Siksi Marple kelpasi hyvin kuunteluun: enhän tiennyt etukäteen, kuka murhaaja olisi. Vaikken kaikkien Poirottienkaan tarinoiden roistoja muista, muistan kuitenkin jotakin tapahtumia kirjoista. Ja sekin jo haittaa vähän luku-/kuuntelukokemusta. Dekkarit ovat sen verran kertakäyttökamaa, että niiden viihdearvo kärsii, jos tarina on yhtään tuttu entuudestaan. Sen sijaan jonkun Sormusten herran voi lukea vaikka seitsemän kertaa, ja se pysyy silti yhtä hyvänä.

Kesän äänikirjakokeilut osoittivat, että parhaiten kuunneltavaksi sopii kepeän viihdyttävä kirja. Kuten Agatha Christien dekkarit, jotka ovat varsin viattomia ja mukavia lukukokemuksia, vaikka niissä murhataan ihmisiä.

Paddingtonista 16.50 kävi erinomaisesti alkusyksyn lenkkipoluille. Usvaisessa aamussa lenkkitossu nousi sitä kevyemmin, mitä monipolvisempia mysteereitä Christie keksi kehittää Lucy Eyelesbarrown ja miss Marplen ratkaistaviksi. Miss Marple on oiva hahmo ja aion kyllä kuunnella lisää kirjoja, joissa hän on merkittävässä sivuosassa.

Niin, sivuosassa. Koska Poirotin tapaan Marplella ei ole pääroolia, ainakaan tässä kirjassa, vaan hänen avustajansa Lucy on se, jonka kautta tapahtumia seurataan. Mutta Marplen rooli on kuitenkin olennaisin osa tarinaa.

Argh, tästä "kirja-arvostelustani" tuli taas sillisalaatti. Jos lukio-opettajani olisi yli 10 vuotta sitten saanut tällaisen tekstin eteensä, hän olisi antanut minulle hylätyn. Onneksi ei tarvitse olla enää lukiossa. Miksi kirjoittamisesta pitikään tehdä niin hankalaa, että jopa kirja-arvosteluihinkin annettiin tarkat ohjeet: aloita tällä, käsittele tämä teema, keskikohdassa sitten tämä ja tähän loppuu. Lukio tappaa luovuuden, sanon.

Joten siksi selitän juonesta näin ihan lopuksi, koska ehkä teistä joku haluaa tietää, mistä kirja kertoo.

Kirja alkaa vanhan naisen, Elspeth McGillicuddyn, noustessa junaan. Katsoessaan junan ikkunasta viereisellä radalla olevaan junaan, hän huomaa miehen kuristavan naisen kuoliaaksi. Kun Elspeth kertoo tästä poliisille, kukaan ei usko häntä. Niinpä hän turvautuu ystäväänsä miss Marplen apuun. Marple uskoo häntä, ja koska Marple on itse vanha nainen, hän tarvitsee apua rikoksen selvittämiseen. Joten hän kysyy avukseen Oxfordin käynyttä kolmekymppistä Lucya, joka toimii nykyään kotiapulaisena, koska pitää siitä. Lucy pestautuu töihin kartanoon, jonka kohdalla murha junassa tapahtui. Naisen ruumis löytyy kartanon tiluksilta, ja kartanon omistaja perijöineen on ihmeissään. Yhtäkkiä näyttää siltä, että kartanon ihmisillä on jotakin tekemistä murhatun naisen kanssa.

Mutta mitä? Kannattaa kuunnella/lukea, tämä oli ihan hauska sunnuntaikertomus.

Ei kommentteja: