torstai 20. marraskuuta 2014

Leo Tolstoi: Annna Karenina

On usein mainittu, että kirja on voittamaton "käyttöliittymä". Tämän Tolstoin järkäleen suhteen pitää riemuita: Kirja on lyömätön kahvakuula, pait että kahva puuttuu. On äärimmäisen arsesta yrittää lukea yhtikkään mittään yli parinsadan sivun kokoisesta kirjasta ja tässä niitä on 1000... niitä sivuja! Fyysillisinä esineinä kirjojen suhteen odotan malttamattomana e-paperin läpilyöntiä. Olisipa ihan eri toista lukea tiiliskivijärkäleet muutaman gramman painoiselta läpyskältä. Paksu kirja pitäis vissiin lukea pöydän ääressä istualtaan - kynttilänvalossa? Selällään sohvalla - toivoton tapaus!

Mutta erinomaisesti olen kyseisen järkälekäyttöliittymän parissa viihtynyt. Valehtelematta yli puoli vuotta lähes jokainen ilta olen sivun, pari lukenut. Hyvä on, usein uni on tullut jo muutaman rivin jälkeen.

Tolstoi oli suuri näkijä, jolla oli kyky ympätä sanomisensa - muuhunkin kuin loputtomiin jaarituksiin. Kirjan alkulehdillä otsikkosanojen "Anna Karenina" alla on lause "Minun on kosto, minä olen maksava". Miten profeetallista.  Tuhon lauseeseen kiteytyy Venäjän tulevaisuus, 1900-luku ja nykyisyys, 2000-luku. Bolsevikkien toiminta oli silkkaa itseään, kostoa ja maksuva. Stalinin käskyttäminä käväistiin 1940-luvulla Berliinissä kostamassa ja maksamassa. Ja mitä tekee tää nykyinen kgb-porukka Putinin johdolla? Jäivät kylmässä sodassa hopealle, mikä ei suinkaan miellytä... Natolle pitäis kostaa, maksaa oikein rankemman kautta. Slaavilainen natsionalismi suorastaan pullistelee ja kiehuu nahoissaan että pääsis näyttämään maailmalle järjestyksen mallia...

Mutta noista ulkokirjallisista seikoista itse aiheeseen, tarinaan nimeltä Anna Karenina. Seuraavat lauseet saattavat sisältää juonipaljastuksia, joten ehyestä lukukokemuksesta kirjajärkäleen äärellä haaveilevan kannattanee jättää lukematta.

Yksi päähenkilö, kirjalle nimenkin antanut Anna Karenina, sukeltaa kirjan loppupuolella kohtalokkain seurauksin tutkimaan lähietäisyydeltä rautatien rakenteita, kiskojen välistä tilaa. Sattuu siinä samalla vaunuja liikkumaan raiteilla. Vaikka voi olettaa, että AnnaK:n innostuminen kiskojen kiinnittymisestä ratapölkkyihin on aitoa ja vilpitöntä, ei pidä unohtaa sitä tosiasiaa, että kaiken lukijalle kerrotun perusteella hän on jo kuukausien ajan leijunut mojovassa morfinipöllyissä. Hengenlähtö ei näinollen liekään ollut kivulias, mutta varsinainen asia, kosto, tuli näinmuodoin hyytävän tehokkaasti toteutuksi. Ja kukapa oli näin rankan koston kohteena? Anna K:n jyystö, kreivi Vronski. Tässä vaiheessa kaikkien bolsevikkien ja suomalaisten kommunistien - ja eritoten viimeksimainittujen - on aiheellista nousta seisomaan ja antaa katkeamattomia suosionosoituksia sen seikan johdosta, että on tämä kirjailijamme, Leo Tolstoi, kreivi varmaan itsekin?, antanut suomenkieleen upean sanan, ronski. Millainen sitten on ronski - tolstoilaisessa katsannossa. Ainakin minulle ronski hahmottuu henkilönä, joka määrätietoisesti ottaa haluamansa. Jos kyse on kumppanin ottamisesta, toimenpide on niin kokonaisvaltainen, että itse kohteelle ei jää tilanteesta vapautuakseen muuta mahdollisuutta kuin itsemurha..

Kirjan loppupuolelle jo edettyäni huomasin aprikoivani tajuntani taustalla sitä, mistä Tolstoi kertoo, mistä kaikista asioista hän kirjoittaa. Vastaus on yksinkertainen: Hän kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista. Kosinta, rukkaset, kosinta, naimisiinmeno, veljen kuolema, synnytys, syntymä... ja monista monista aikalaistapahtumista. Hän kuvaa aatelisten elämänmenoa, jos kohta talonpoikaiselämääkin. Melko paljon on filosofista pohdiskelua uskonnosta ja maailmanjärjestyksestä. Voi sanoa, että esim. yhden päähenkilön, Levinin, veljen poismeno ja esikoisen syntymä ovat niin perusteellisesti kuvattu, että kirjailija on kirjoittamisen aikoihin omakohtaisesti kokenut.  Jos jossitella haluaa, voisi kysyä, olisiko Venäjän historia viimeisten 150 vuoden ajalta erilainen, mikäli aateliset, kreivit ja ruhtinaat, äärestä laitaan olisivat olleet Tolstoin kaltaisia ajatuksiltaan - ja teoiltaan. Tietääkseni  Leo Tolstoi luopui (tai ainakin halusi luopua kaikesta) maallisesta omaisuudestaan.

Muuten, koska tiesin jo ennakkoon heikkouteni venäläisnimien suhteen, odotin äärimmäisen uteliaana, miten tämän kirjan kanssa kävisi. Heikkouteni on se, että koen poikkeuksetta ylivoimaisen vaikeaksi omaksua venäläisnimiä. On ihan älytöntä, että henkilöllä on nimi, sitten sillä on virallinen nimi ja kaiken kukkuraksi sillä on vielä puhuttelunimi... ja ehkä vielä muutama lellittelynimi. Kyllä mulla meni taas kerran konstantindimitritsit ja sen tuhannen kostja-arkaditsit mukkelismakkelis plörönplätsis. Vähän sama kun jotain Tauno Paloa nimiteltäis milloin Rosvo-Roopeks, Siltalan Aarneks, majuri Sarastieks tai Kulkurin Valssiks.

Ei kommentteja: