torstai 31. maaliskuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää

Somessa pyöriessäni en voinut välttyä Me Before You -elokuvan mainoksilta. Se saa (maailman) ensi-iltansa kesäkuussa ja trailerin perusteella vaikutti romanttiselta komedialta. Huomatessani elokuvan perustuvan myyntimenestys-hömppäkirjaan, tuumin, että yhtä hyvin voisin lukea tuon kirjan ennen elokuvan katsomista. Että josko kerrankin olisin perillä näistä viihdeilmiöistä tuoreeltaan, enkä vuosia jälkijunassa, kuten tapanani on. Tarkoitukseni oli perillä olemisen lisäksi vähän selvittää taas, onko vääryys vai oikeus, että juuri tästä kirjasta on tehty elokuva.

Olin käynyt Imdb:ssä pyörimässä ennen kirjan lukemista ja Me Before You:n keskustelupalstalla arveltiin tämän olevan kökköinen versio ranskalaisesta Intouchables -leffasta:
Am I the only one here wondering why the hype for a movie that it's a pretentious Hollywood copy of the french film Intouchables? I mean, you can even tell from the production of it. Everything from the trailer looked like the french movie but rewritten by Nicholas Sparks


En ole nähnyt Intouchablesiä, mutta tiedän sen juonen. Jojo Moyes julkaisi Kerro minulle jotain hyvää vuonna 2012 eli vuosi ranskalaisleffan ensi-illan jälkeen, joten luultavasti Moyes on.. hmm.. ottanut vahvasti vaikutteita elokuvalta.
Lukiessani mietin yhtymäkohtia edelliseen lukemaani nykybrittihömppään (Udolpho on 1700-luvun hömppää ja Neito vanhassa linnassa ei ole hömppää, vaan älykästä viihdettä) eli Sinä päivänä -kirjaan. Sekä Kerro minulle jotain hyvää että Sinä päivänä kertovat kevyellä tavallaan - ja aika kliseisesti - saarivaltion luokkayhteiskunnasta. Molemmissa yläluokka on kuvattu snobiksi ja työväenluokka yksinkertaiseksi, mutta rehelliseksi. Työväenluokkaan syntyneet kurottavat koulutuksen avulla kohti parempaa elämää ja yläluokkaan syntyneet ovat kaikista onnettomimpia juuri siksi, että heillä on kaikkea. Vauraus on painolasti, jolla ei saa ostettua terveyttä, minkä menetys on pahinta, mitä ihmiselle voi yhteiskuntaluokasta riippumatta sattua. Rikkaille vielä pahempaa kuin köyhille, koska on niin paljon menetettävää (= kirjan mukaan).

Kerro minulle jotain hyvää -kirjassa sivuttiin vähän sitä, miten suuri menetys on silloin, kun on ollut mahdollisuus kaikkeen. Mutta hyvin pintapuolisesti tätä(kin) puolta käsiteltiin. Esimerkiksi Will ei ollut koskaan nauttinut elämän pienistä iloista, vaan tärkeimmät muistotkin liittyivät Kilimanjarolle kiipeämiseen sun muihin mahtipontisiin juttuihin. Jos ihmisiltä kysyy, mikä tekee onnelliseksi, niin vastauksethan tosielämässä liittyvät aina tavallisiin arkirutiineihin: aamukahveihin, läheisten kanssa vietettyyn aikaan, päivän lehden lukemiseen rauhassa.. Koska tarkoitus oli saada Loun hahmo näkemään maailmaa elämän pienten ilojen pohtiminen olisi pyyhkinyt pois kirjan olennaisimman sanoman eli hetkessä elämisen.

Kerro minulle jotain hyvää -kirjan alusta saakka oli selvää, että tässä kuljetaan rakkaussuhteen ehdoilla. Että se rakkaudentunnustus tulee lopussa ja Moyes teki kaikkensa, jotta loppuhuipennus olisi mahdollisimman tunteellinen. Mitä se ei tietenkään ollut, koska Kerro minulle jotain hyvää on hömppäkirja, jonka maailmaan lukija on tullut viihtymään, ei samaistumaan. Ihan samanlailla kuin Sinä päivänä -kirjan kohdalla, mietin tässäkin, että kirjailija varmaan tarkoitti, että loppukohtausta lukiessa pitäisi itkeä. Chick lit -kirjailijoiden rasittava piirre on juuri tämä vetistelyn kalastelu.

Moyesilla oli omat vahvuutensa, dialogi oli tosi loistavaa ja uskottavaa. Parempaa kuin Nichollsin kirjassa. Mutta rakkaussuhteen laittaminen pääosaan toi tarinaan omat epäuskottavuutensa. En vain millään uskonut, että itsemurhaa hautovan miehen hoitajaksi otetaan nuori nainen, jonka tarkoitus on kääntää potilaan pää elämänmyönteiseksi (mutta tätä ei kerrottu Loulle heti, vaan sai tietää sen vanhingossa). Samalla kukaan muu perheenjäsen tai miehen ystävä ei tee mitään itsemurha-aikeiden poistamiseksi, koska he muka olivat tehneet kaikkensa. Ja miksi, jos Will rakastui Louihin, hänen silti täytyi päättää päivänsä 6 kk:n päästä? Miksei voinut odottaa vielä vaikka kahta kuukautta, koska elämä oli kuitenkin kääntynyt paremmaksi? Siksei, koska Moyes halusi tästä traagisen rakkaustarinan, halusi kyynelkanavat ja kassavirrat tulvimaan. Näin monia hukattuja mahdollisuuksia, jotka väistyivät rakkaussuhteen tieltä. Kirjailija olisi voinut syvemmin tarkastella neliraajahalvaantuneen ihmisen maailmaa (samaan tapaan kuin leffassa Meri sisälläni), sen sijaan, että nyt se oli vain pillerien popsimista ja katetrin vaihtoa, johon liittyi seksuaalisia haluja Loun puolelta. Katetri, tuo kiihottava vekotin (okei, kärjistän, mutta seksuaalisia haluja Loulla liittyi alastomaan hoidokkiinsa). Samoin armokuolemaa, joka oli tähän laitettu lähinnä tuomaan draamaa tarinaan. Uu uuuu, hän meinaa tappaa itsensä, rakkaus voi hänet pelastaa! Tämän hattarakuoren takaa minä näin (silloin, kun en pystynyt torjumaan kyynistä minääni) kirjailijan haistaneen markkinaraon, jolla saa nuoret neidot ja kotirouvat nyyhkimään siirappiromaanin sivulehdille: laitanpa rakkaustarinaan toiseksi osapuoleksi neliraajahalvaantuneen, koska sosiaaliporno myy aina ja ura lähteen nousuun!

Huoh. Chick litit saavat minut aina kiehumaan, koska tahdon saada kirjasta ihan kaiken aina irti ja nämä tarjoavat vain puolivillaista pseudoelämänkuvausta kiilloteltuine Disney-rakkauskuvauksineen. Puuttui vain puhuva pesukarhu.

Vaikka harmistuin lukiessani ajoittain aika..köh.. kovasti ja aloin miettiä kirjan tarkoitusperiä ehkä liikaa, myönnän, että jos onnistuu haihduttamaan mielestään Moyesin sosiaaliporno-kalastelut Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin ihan okei-tasoa. Pidin paljon kirjan huumorista ja korostan vielä kerran, miten yllätyin dialogin terävyydestä. Ei ole vääryys, että siitä tehdään elokuva, jonka päähenkilöiksi ei olisi muuten voitu valita parempaa kaksikkoa kuin Emilia Clarke ja Sam Claflin. Toivottavasti leffa on yhtä sujuva kuin kirja. Kepeähän se kyllä tulee olemaan, mutta leffathan ovat muutenkin viihdettä - kirjoilta sen sijaan odottaa aina jotain elämää suurempaa. Ja näiden odotusteni kanssa minun tosiaan kannattaisi suunnata katseeni jonnekin ihan muualle kuin kirjaston romantiikka-osaston antimiin.

Ei kommentteja: