sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Udolpho

Vuonna 1794 julkaistu Udolpho on tyylipuhdas romantiikan ajan tuotos. Ann Radcliffe maalailee lavein pensselinvedoin luonnon kauneuden ylivoimaisuudesta ihmisen väkertämiin tuotoksiin verrattuna. Alpit, Pyreneet ja Apenniinit kohoavat uljaina ja niitä ympäröivä kasvillisuus kutsuu luokseen vehreänä, koskemattomana ja vastustamattomana. Ihminen ei kuulu kylmiin ja kalseisiin linnoihin - luostareista puhumattakaan. Lady Blanchen vapauduttua luostarista hän ihmettelee, miten kauheassa paikassa onkaan joutunut nuoruusvuosiaan viettämään, kun koko todellinen elämä ja se nunnien (turhaan luostarin sisältä) tavoittelema mielenrauha löytyy ja tapahtuu kaikkien seinien ja kattojen ulkopuolella! Majatalot ja linnat tosin tulevat tarpeeseen silloin, kun rajuilma kaikella voimallaan uhkaa luonnosta nauttivia ihmisparkoja. Silloin on päästävä nopeasti sisätiloihin, koska muuten tulee kuolemantauti.

Luonnon ylistyksen lisäksi Udolpho on opetuskirja kaikille taikauskoisille. Udolphossa kuvaillaan kauhunkokemuksia - ja heti perään sormi pystyssä heristellään, että ei pitäisi olla näin taikauskoinen: kaikelle löydetään luonnollinen selitys. Radcliffe ilmeisesti oli saanut tarpeekseen ihmisten hörhösuhtautumisesta yliluonnollisiin ilmiöihin ja tämä oli hänen ristiretkensä kummitusjuttuja vastaan.

Kirjana Udolpho oli aika puuduttava, olennaisin olisi saatu 740 sivun sijaan tiivistettyä 300 sivuun. Ymmärrän, että Radcliffe halusi ensimmäiset 250 sivua alustaa Emilyn ja hänen isänsä suhteen tärkeyttä, jotta lukija ymmärtäisi myöhemmin paremmin naisen päätökset. Ja Valancourtia piti tietysti tehdä sivutolkulla tutuksi ylidramaattisin sanavalinnoin kuorrutettuna, totta kai. Olihan kyseessä kauhujuonikuvioiden jälkeen se kirjan toiseksi tärkein teema eli romanssi ja Valancourt esitti tässä Emilyn vastaparia, kärsivää sulhoa.

300 sivua Udolphossa olivat aivan liikaa. Etenkin, kun sieltä ei jäänyt kirjan loppuajaksi muita mysteereitä kuin seinävaatteen takana ollut kauhistus. Sitä Radcliffe malttoi kuljettaa loppuun saakka mukana ja se oli fiksusti tehty. Mutta mielestäni Udolphon kauhujaksot selvitettiin auki liian varhain. Lisäksi Emilyn aika Udolphossa oli koko ajan saman toistoa:

- Emily ravaa Montonin luona
- Montoni on vihainen
- Emily haahuilee linnassa
- Annette on muka hassun sekopäinen

Ja uudestaan alusta, monta kertaa.

Kun Emily vihdoin tajuaa karata (en ymmärrä, miksi siinä kesti niin kauan), kirja muuttuu mielenkiintoiseksi. Le Blancin linnassa Radcliffe onnistuu kertomaan kummitusjutun melkein niskavilloja nostattavasti. Siis, miten Ludovico katosi? Tätä juuri hain tältä kirjalta, kun kauhu-genren alta se kirjastostakin löytyi. Luin Ludovico-kohtauksen kaiken lisäksi aamukolmelta, aivan oikea aika, ja lisäsi kohtauksen hyytävyyttä.

Lopussa kaikki loputkin mysteerit aukeavat ja ai vitsi, miten kivat Agatha Christie -fiilikset tulivat Radcliffen yhteenvedosta. Näin juuri ja harmi, kun Udolpho-mysteereitä ei kaikkia säilytetty tänne saakka. Niiden liian aikainen paljastaminen teki kirjasta harmittavan oppikirjamaisen ja vähemmän jännittävän.

En muuten tiedä tämän todenperäisyyttä (enkä edes jaksa epäillä, etteikö olisi totta, mistä niistä munkkien pervoiluista tietää!), mutta oli oikeasti todella uskottava kauhunäky (aluksi epäilin, että mitäköhän mamoilua Emily näki, mutta tämä oli karmivaa):
 Siitä todenperäisyydestä vielä.. Kirjahan on julkaistu 1700-luvun lopussa, mutta se sijoittuu 1580-luvulle. Radcliffe ei selvästikään ole tehnyt niin ahkerasti kotiläksyjään kuin Westö tai Waltari, joten anakronismia löytyy. Italiassa ei juotu kahvia 1580-luvulla, enkä usko, että maissin viljely oli vielä niin yleistä, että sitä olisi näkynyt maaseudulla "runsaasti". Samoin appelsiinin viljely yleistyi kaiketi myöhemmin?

Yksi tuttu juttu taas ärsytti. Lukujen alussa nämä muiden kirjailijoiden sitaatit. Erittäin epäonnistuneita valintoja, tämä kuvasi viimeisen luvun sisältöä:
Seuraavaksi luen pitkästä aikaa Austenin Neito vanhassa linnassa. Austen on ottanut Valancourtin vale-paheellisesta unelmien sankarista mallia moneen kirjaansa. Ja joo, koko Udolpho-kirjaahan kohdellaan aika ironisin hansikkain Northanger Abbeyssä.

Ei kommentteja: