Henry Miller: Kravun kääntöpiiri

Muistan hyvin, miten Millerin kirjoista aikoinaan kohistiin. Ei vaan koskaan tullut luetuksi. Vaan nyt natsahti planeetat ja galaksit kohilleen: teos lähti matkaan espoon kierrätyskeskuksesta puolikkaan euron hinnalla. Tuli sitten ostettua miuutama muukin kirja: mm. aapinen 50-luvulta (ei tuttu, mutta r. Koivun kuvitus...), kalastusopas 70-luvulta ja jotain muita.

Millerin kirjan päätin ahmaista ensimmäiseksi.

Eikä sen lukemiseen kauan kulunut, ehkä viikko pari, mikä meikäläisittäin tosi joutusa tahti. Pienenä jarruna oli Maire Maimasen "Viides kuolemansynti". Dekkari, joka piti otteessaan kannesta kanteen. Suosittelen. En ole koskaan Kuikan lavatansseissa käyny, nyt on sekin tunnelma koettu! Matti ja Teppo!

Mutta Henry Miller. Ok, vapaasti assosioivaa kosmodemonista boheemihoippurointia sopivasti humaltuneena veneeristen tautien ja alituisen nälkätilan viemäreissä, mutta suuresti ihmettelen: Miksi tämä kirja on pitänyt kieltää!? Se muutama sivu, mitä sodoma 120:ä tulin silmälleeksi, on verrattomasti hurjempaa. Millerin kirjallisella tuotannolla kiistatta ansionsa, mutta ei se mitään sensuuriaateliuden sädekehää ansaitse.

Jos joku haaveilee taiteilija-elämästä Pariisissa, Milleriä voi kyllä suositella taustatutkimusten kohteeksi...

Sodoman 120 päivää

Markiisi de Sade kirjoitti Sodoman 120 päivää vuonna 1785 ollessaan vangittuna Bastiljissa. Se on sisältönsä takia hämmentävintä yhteiskuntakritiikkiä, jota olen koskaan lukenut. De Sade osoittaa, että paha ihminen ei ole sen hyveellisempi rikkaana tai köyhänä. Päin vastoin, rikkaana ja vaikutusvaltaisena on mahdollisuus saada paljon enemmän pahaa aikaan. 

Markiisi de Sade esittelee neljä korkeassa asemassa olevaa miestä: herttuan, piispan, puheenjohtajan ja pankkiirin, jotka ovat toisilleen sukua vähintään avioliittojen kautta. Heillä kaikilla on - sanoisinko - hyvin vinksahtanut ajatusmaailma siitä, mitä toiselle ihmiselle voi tehdä seksuaalisesti. Nämä insestiin, pedofiliaan ja väkivaltaisiin seksisuhteisiin taipuvat miehet järjestävät Saksan vuoristoalueen eristyksissä orgiat. He kaappaavaat orgioihin teini-ikäisiä, seksuaalisesti kokemattomia lapsia. Tässä siis kirjan juoni. Ja mitään ei ole sensuroitu. Anatomiakuvaukset ovat yksityiskohtaisia.

Tässä niteessä on mukana myös Papin ja kuolevan vuoropuhelu, jossa de Sade kyseenalaistaa kaikki uskonnot. Ihmisen kannattaa elää vain maallisia iloja varten, koska taivaallisia ei ole olemassakaan. Kuolevan kanssa keskusteleva pappi ei hänkään voi vastustaa seksuaalisia himojaan, mikä osoittaa toteen de Saden ajatukset.

Jazz

Toni Morrisonin Jazz on kirja parisuhteesta, kolmiodraamasta, afroamerikkalaisten historiasta ja rasismista.

Morrison aloittaa kirjan siitä, mihin moni olisi sen lopettanut: nainen viiltelee puukolla miehensä kuolleen rakastajattaren kasvoja viimeksimainitun hautajaisissa. Tämän jälkeen Morrison alkaa kertoa kolmiodraaman asianosaisten tarinaa - taustalta löytyy mustien amerikkalaisten tavallinen tausta: orjuus. Ja orjuuden jälkeinen aika, mikä tarkoitti hökkelikylissä elämistä, syvää köyhyyttä.

Morrison ei päästä lukijaa helpolla, minulle se sopii. Minun kansani minun rakkaani opetti, että vaikka välillä Morrison tuntuisikin kuljettavan harhaan, lopulta juonen pätkät solmitaan yhteen. Pitää vain olla kärsivällinen. Jazzissa tällaiselta harhapolulta vaikutti Golden Grayn ja villin tytön tapaus.

Vaikka Morrisonin tyyli voikin vaikuttaa etäännyttävältä, hän kuitenkin osaa kertoa tarinansa niin, että hänen kirjojensa hahmot vaikuttavat todellisilta. Heihin samaistuu tai heitä ymmärtää. Ja tuntee surua kaikista niistä epäkohdista, joita he ja heidän sukunsa on joutunut kohtaamaan.

Jazzin nykyhetki sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin, jonka ajankuvasta tulee kirjan nimi.

Pikku Heidi/ Heidi osaa käyttää oppiaan

Johanna Spyrin Pikku Heidi oli yksi lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista. On vuosia, kun luin sen viimeksi. Sen teho ei kuitenkaan ollut laantunut. Spyrin kirjoittamaa jatko-osaa Heidi osaa käyttää oppiaan en sen sijaan ollut lukenut aiemmin. Sen luin ilman lapsuuden linssejä eikä se siksi vakuuttanut.

Pikku Heidin juonikuviohan on vallan täydellinen. Siinä on orpotyttö, joka viedään väkisin vuorten keskellä isoisänsä luokse ja joka kotiuduttuaan viedään väkisin maalta suurkaupunkiin, jossa tyttö kohtaa vaikeuksia. Välissä koetaan kummitusjuttukin. Ja lopussa kaikki päättyy onnellisesti. On onnea, surua, vaaraa, suuria tunteita!

Pikku Heidi on lopulta hyvin perinteinen tuhkimotarina. Oman säväyksensä siihen tuovat Alpit, joiden ihmeellisyydestä Spyri saa vakuutettua lukijansa. Aikuislukijaa kalvinistinen hapatus vähän haittaa, mutta Pikku Heidin lapsuudessa kokeneena se ei kuitenkaan muutu häiritseväksi. Täytyy muistaa, että se on myös ajankuva.

Heidi osaa käyttää oppiaan -jatkokertomus sen sijaan on alusta asti häiritsevä. Itse kirjan nimikin on harhaanjohtava. Mutta miten nimetä kirja, jolla ei ole oikein juonta? Ei ole sitä, mitä Pikku Heidissä: mullistavaa käännekohtaa, johon tarina on kulkeutunut vähitellen ja kutkuttavasti jopa pelkoa aiheuttaen (kummitusjuttu). Ja jossa väärinkäsitykset selviävät ja kaikki saavat kokevat tyydyttävän lopun.

Ei. Jatko-osassa Heidi pääsee riemuitsemaan tavarapaljoudesta ja frankfurtilaiset vieraat saavat syytää hyväntekeväisyysrahojaan hölmöille, koulujakäymättömille maalaisille. Sitäkin jaksoin ihmetellä, miten ihminen voi elää pelkästään tyydyttyneillä rasvoilla eikä juureksia mainita kertaakaan. Eikö Sveitsissä syöty edes nauriita, vaan pelkkää vuohenjuustoa-, -lihaa ja -maitoa? Kovin yksipuoliselta kuulostaa eikä lainkaan terveelliseltä. Mutta niin vain noilla eineillä rampakin alkoi taas kävellä!

Tästä alkoi 2020-kirjavuosi. Olkoon se kirjaisampi kuin edellinen tai niin ainakin toivon..