Pikku Heidi/ Heidi osaa käyttää oppiaan

Johanna Spyrin Pikku Heidi oli yksi lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista. On vuosia, kun luin sen viimeksi. Sen teho ei kuitenkaan ollut laantunut. Spyrin kirjoittamaa jatko-osaa Heidi osaa käyttää oppiaan en sen sijaan ollut lukenut aiemmin. Sen luin ilman lapsuuden linssejä eikä se siksi vakuuttanut.

Pikku Heidin juonikuviohan on vallan täydellinen. Siinä on orpotyttö, joka viedään väkisin vuorten keskellä isoisänsä luokse ja joka kotiuduttuaan viedään väkisin maalta suurkaupunkiin, jossa tyttö kohtaa vaikeuksia. Välissä koetaan kummitusjuttukin. Ja lopussa kaikki päättyy onnellisesti. On onnea, surua, vaaraa, suuria tunteita!

Pikku Heidi on lopulta hyvin perinteinen tuhkimotarina. Oman säväyksensä siihen tuovat Alpit, joiden ihmeellisyydestä Spyri saa vakuutettua lukijansa. Aikuislukijaa kalvinistinen hapatus vähän haittaa, mutta Pikku Heidin lapsuudessa kokeneena se ei kuitenkaan muutu häiritseväksi. Täytyy muistaa, että se on myös ajankuva.

Heidi osaa käyttää oppiaan -jatkokertomus sen sijaan on alusta asti häiritsevä. Itse kirjan nimikin on harhaanjohtava. Mutta miten nimetä kirja, jolla ei ole oikein juonta? Ei ole sitä, mitä Pikku Heidissä: mullistavaa käännekohtaa, johon tarina on kulkeutunut vähitellen ja kutkuttavasti jopa pelkoa aiheuttaen (kummitusjuttu). Ja jossa väärinkäsitykset selviävät ja kaikki saavat kokevat tyydyttävän lopun.

Ei. Jatko-osassa Heidi pääsee riemuitsemaan tavarapaljoudesta ja frankfurtilaiset vieraat saavat syytää hyväntekeväisyysrahojaan hölmöille, koulujakäymättömille maalaisille. Sitäkin jaksoin ihmetellä, miten ihminen voi elää pelkästään tyydyttyneillä rasvoilla eikä juureksia mainita kertaakaan. Eikö Sveitsissä syöty edes nauriita, vaan pelkkää vuohenjuustoa-, -lihaa ja -maitoa? Kovin yksipuoliselta kuulostaa eikä lainkaan terveelliseltä. Mutta niin vain noilla eineillä rampakin alkoi taas kävellä!

Tästä alkoi 2020-kirjavuosi. Olkoon se kirjaisampi kuin edellinen tai niin ainakin toivon..