Niinpä.

Synttärilahjaksi rapiat 1200 sivua tupapuutarhatuholaisdekkareita. Kuudesta kirjasta viisi luettu!

Dekkari on sairaus. Dekkari on akti, joka vaatii välittömän täytäntöönpanon, tehokkaan suorittamisen ja sen myötä helpottavan purkautumisen. Parisataasivuinen kirja hulahtaa meikäläisen viitseliäisyydellä vuorokaudessa parissa.

Pikkusen kumma juttu tollanen. Jos kerran kirjailija on tarinan käänteet tehny selviks jo vuosia vuosikymmeniä sitten, miks ihmeessä meikäläisen pitää nykytilassa siirtää ja perua tärkeämpiä tekemisiä tyyliin "...ei juma, ei tässoo enää ku joku viiskyt sivua... pakko tää nyt on lukea äkkiä, että tietää miten tässä kahakassa käy..." Ei ne sanoiksi puetut juonenkäänteet kirjan sivuilta minnekään katoa, vaikka välillä kävisi lenkillä tai kaupassa, kalalla tai saunassa.

Kaikki tuo malttamaton ahmiminen sillä seurauksella, että kohta luetun käsistä laskettuaan hamuaa jo seuraavaa. Ja ellei sitä löydy, kiroaa hiljaa mielessään kirjaston remonttia ja sitä, ettei lainakirjoihin pääse käsiksi vielä pariin kuukauteen?

Näin kirjojen välissä voi toki aina vetää syvään henkeä ja miettiä sitä, onko tuossa dekkarien - tai kirjojen ylipäätään - aiheuttamassa riippuvuudessa mitään ideaa, vähääkään järkeä?

Äkkituntematon jyrkkäsotilas

Tulipa luettua parit kirjat. Miina Äkkijyrkkä oli hurahtanu miehiin, mutta aina kun se sai poliisin hollille, sillä lurtahti kusetpaskat. Ei ikkään oo kunnon sonnia saanu! Mutta tottapa Rahikaine järjestää, jos ihan oikeesti on tarvetta! Tuntematon on niiin tuttua, niin tuttua. Kaikki hahmot nousee Laineen tuntemattomasta... mutta kyllähän tää äkkijyrkkä on, saatana, TAITEILIJA. Siis ihan oikeesti. Enkä eppäile yhtään.

Rhett Butler on Nuuskamuikkunen

Tullut luetuksi Tuulen Pieremää. Tai no... siis Tuulen Viemäriä... eiku Viemää. Nyt muuten tiedän, missä osavaltiossa on Atlanta...

Taannoinmuinoin yhelle lukiokaverille tuli National Geographic -lehti. Sen harrastus oli Pohjois-Amerikka. Ehkä siksi kun sukulaisia siellä. Jotain 15 vuotta lukion jälkeen oltiin reissussa, tais olla retkeilymaja Kööpenhaminan liepeillä kun illalla pölähti äänekäs seurue maailmanvalloittajia majapaikan oleskelutilaan. Parikymppisiä kakaroita jenkeistä. Sukeutui lyhyt keskustelu aiheesta usan osavaltiot ja niiden pääkaupungit. Ne raukat ei tienny, en olis minäkään tienny. Mutta kaveri tiesi! Joka ikinen osavaltio ja tärkeimmät kaupungit tipahteli kuin apteekin hyllyltä. Ei se meuhkaava sakki pitkään meitä jaksanu, menivät muualle mölisemään. Mutta kaverilla usan maantiede varmassa tallessa!

Mutta nyt siis tiedän yhden osavaltion ja sen alueen kaupunkeja ja jotain n. 150 vuoden takaisten tapahtumien kulusta...

Jos lukisin puolen sataa tuhatsivuista tiiliskiveä lisää, saattaisin tietää jopa sen, mitä kaverini parikyppisenä.

Vaan enpä taida jaksaa, tämä riittäköön...

Tarttuessani tuulenviemään, päätin uhmata lukkiutuneita ennakkoluulojani. Minulla näet oli käsitys, että koko tarina on amerikkalaista kiiltokuvahöttöä, johon ei ole aiheellista kajota... että tarina on rasistinen, maan alkuperäisasukkaita ja orjiksi vietyjä afrikkalaistaustaisia ihmisiä halveeraava. Että tuolla juuttaan mantereella on lyhyt ja mitätön historia ja ihmiset siellä ahneita stupidos idioticucsia. Mutta kuten mainitsin, eikun niitä lukkiutuneita ennakkoluuloja ravistelemaan!

Ok, löytyihän sitä rasismisanailuakin. Mm. varsinainen herkkupala tyyliin "...en osaa lypsää lehmää, olen sisäneekeri, en mikään pelto-orja..."

Silmiä avaavaa oli huomata kirjan perusteella se, että pahimpia pahantekijöitä ja rasisteja olivat sisällissodan voittajat, jenkit... ja että esim. KKK:n perustaminen on ollut epätoivoinen keino hankkia edes hieman oikeudenmukaisuutta sotilasdiktatuurin harjoittamiin sortotoimiin.

Tarinan keskiössä on kuitenkin kaiken aikaa plantaasinomistaja O'Haran vanhin tytär ihailijoineen ja ihastumisineen. Ja siinä sitä hötönvääntöä piisaa... että ollako yhden miehen vaimo ja toisen rakastajatar.. oh ei, hyvä luoja, miksei kaikkea voi saada enemmän kuin tarpeeksi! Ihailijoita, ruokaa, shampanjaa, vaatteita!

Itse nykyiselläni huomaan kirjan ihmissuhdekuvioiden ja -kohtaloiden sijaan hämmästeleväni eniten mm. sitä, miksi jos kerran yksi keskeinen sodan syy oli orjuuden lakkauttaminen, vielä reilut 100 - 150 vuotta sodan jälkeen usassa lokeroidaan ja jopa murhataan ihmisiä ihonvärin takia. Myös sitä saattaa hämmästellä, eikö nuo jenkkitolvanat pyssysankarit vieläkään ymmärrä, ettei ihmisiä tappamalla rauhaa, luottamusta ja hyvää mieltä ylläpidetä.

No, ehkä maailmanpoliisisuurvallan päättäjät ovat omalla maaperällään käytyihin kokemuksiin tyytyväisinä nähneet tarpeelliseksi levittää aseiden ilosanomaa muuallekin... vietnam, lähi-itä, afganistan jne...

Ja toisaalta... kyllähän sotahullut japanilaiset aikoinaan hyvin nöyrästi totteli kovempaa komentoa... pari ydinpommia siihen tarvittiin ja jopa hyyty nipponin äkseeraaminen. Eikä jenkkien osuutta natsisaksankaan nujertamisessa sovi vähätellä.

Luiden kaiku/ Tulisiipi

Seuraavassa mielipiteeni Gabaldonin Matkantekijä-sarjan toiseksi viimeisestä osasta sekä viime vuoden Finlandia-ehdokkaasta.

Luiden kaiku oli varmasti helppolukuisin Gabaldonini tähän saakka. Syy ei ollut kirjassa itsessään ja sen erinomaisuudessa (mitä se ei ollut), vaan siinä, että edelliskirjan hahmot ja tapahtumat olivat niin hyvin mielessäni, ettei tarvinnut pähkäillä, mihin viimeksi jäätiin.

Puuduttavaa oli: John Greyn ja Williamin toimiminen välillä kertojahahmoina, Briannan ja Rogerin hengailu 1980-luvulla, ennen kuin linkittyivät taas menneeseen ja sittenhän heidän tarinansa tässä kirjassa päättyikin. Cliffhangeriin oikein. Sekä hirveän pitkäkestoinen ja siksi tylsäksi muuttunut Fergusin alkuperän selvittely. En ollut oikein innoissaan Clairen ja Jamien jäämisestä merirosvouden kynsiinkään. Ah, paljon taas turhaa. Sama virsi kirjasta toiseen, onneksi enää yksi jäljellä.

Epäuskoisen naurettavan idioottimaista oli: että Claire makasi John Greyn kanssa alta aikayksikön kuultuaan Jamien kuolleen. Ja että John Grey tosiaan hurmaantui makaamaan Clairen kanssa, vaikka oli homo. 

Mutta oli tässä kirjassa hyvääkin. Ensinnäkin se, että vastaan tuli uusia juonikuvioita. Kuten Fergus, Rob Cameronin aarteen havittelu menneisyydessä, Jamien paljastuminen Williamille, Clairen lääkäröinti, sodan eteneminen. Ehkä luen sen vikan kirjan vielä tänä kesänä, kun näemmä kirjastoihinkin taas pääsee.

-------

JP Koskisen Tulisiipi oli fantasia siitä, miten pikkupoika pääsi lentämään lentokonetta Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja teininä maailmansodassa. 

Huomasin ärsyyntyväni tästä sadunomaisesta kerronnasta: että pikkupoika tosiaan sai toteuttaa haaveensa ja selviytyi myöhemmin Siperiasta ja lähti vielä avaruuteenkin. Hirveästi dramatisoitu, olisin kaivannut realistisempaa tarinaa amerikansuomalaisista, jotka muuttivat utopian perässä Karjalaan ja sitten kaikki alkoi mennä pieleen. Sen sijaan sain Tuhannen ja yhden yön kertomuksen taikamattoineen (lentokoneineen) ja hyvine haltijattaroineen (amerikansuomalainen toveri, joka pelasti vankileiriltä). 

Jos joku sattuis kiinnostumaan

islamista, läntisen maailman ja islamin kohtaamisesta, suosittelen lukemaan Jaakko Hämeen-Anttilan "Islamin Käsikirja":sta viimeiset luvut. Suurin osa kirjasta, historiaan, oppisuuntiin ja niiden erityispiirteisiin perehtyminen, vaatii syvällisempää hurahtuneisuutta.

En koe itseäni erityisen hurataneeksi, mutta luin kirjan silti kokonaan. Jos jokin, niin minua kiinnosti ensisijaisesti uskonnon yhteys itsemurhaiskuihin. Miksi tehdä mitään niin järjetöntä - varsinkin kun islam on tunnetusti - kaikkien muiden uskontojen tavoin - rauhan ja rakkauden uskonto... minä nyt en kettakaikkiaan voi ymmärtää, että joku/jotkut on valmis uskonnon nimissä tekemään mitään sellaista. Aivan! Ennakkoluuloisesti oletettu. Suurin osa islamin uskoa harjoittavista elää rauhallista ja sopuisaa elämää... eikä suinkaan kyttää ympäriinsä white trash-jengiä ampumassa puukottamassa saati hakeudu niiden bileisiin räjähtelemään... Mutta meillä kun on tämä lehdistö, vapaa tiedonvälitys: vain ärhäkkäimmistä tapauksista uutisoidaan. Se, että ihmiset elää rauhallista normiarkea, ei ole uutinen eikä kiinnosta ketään.

Ja nyt henkilökohtainen havainto: Huomasin jälleen kerran tietopohjaisen kirjan lukemisen hankalaksi. On kuin painajaisessa yrittäisi epätoivoisesti tavoitella käsiinsä jotain, mutta aina kun on sen ulottuvilla, se lipeää etäämmäs...

Jos nyt vielä jokin jäi kaivelemaan islamin suhteesta länsimaihin, niin tottapa haluttais joskus perehtyä pahimpiin Lähi-Idän alueella tehtyihin valtapoliittisiin virheisiin.

Jotenkin tuntuu siltä, että Afganistanin, Iranin, Irakin ja Palestiinan historia on eritoten viimeisen parin sadan vuoden ajalta pelkkää virheellisten päätösten jatkumoa. Siirtomaaherrat piirtelivät valtioiden rajoja viivottimella ymmärtämättä hökökäsen pöläystä paikallisista oloista ja elämänmenosta. Yksi merkittävä tekijä paljon pahan taustalla on öljy, joka niin kauan kuin sitä riittää ja sitä käytetään, kiinnostaa etenkin länsimaita, eritoten Yhdysvaltoja. Ja jos mikä, niin tämä yhtälö ei anna vastaukseksi vakaita oloja, rauhaa ja yhteisymmärrystä.