Synttärilahjaksi rapiat 1200 sivua tupapuutarhatuholaisdekkareita. Kuudesta kirjasta viisi luettu!
Dekkari on sairaus. Dekkari on akti, joka vaatii välittömän täytäntöönpanon, tehokkaan suorittamisen ja sen myötä helpottavan purkautumisen. Parisataasivuinen kirja hulahtaa meikäläisen viitseliäisyydellä vuorokaudessa parissa.
Pikkusen kumma juttu tollanen. Jos kerran kirjailija on tarinan käänteet tehny selviks jo vuosia vuosikymmeniä sitten, miks ihmeessä meikäläisen pitää nykytilassa siirtää ja perua tärkeämpiä tekemisiä tyyliin "...ei juma, ei tässoo enää ku joku viiskyt sivua... pakko tää nyt on lukea äkkiä, että tietää miten tässä kahakassa käy..." Ei ne sanoiksi puetut juonenkäänteet kirjan sivuilta minnekään katoa, vaikka välillä kävisi lenkillä tai kaupassa, kalalla tai saunassa.
Kaikki tuo malttamaton ahmiminen sillä seurauksella, että kohta luetun käsistä laskettuaan hamuaa jo seuraavaa. Ja ellei sitä löydy, kiroaa hiljaa mielessään kirjaston remonttia ja sitä, ettei lainakirjoihin pääse käsiksi vielä pariin kuukauteen?
Näin kirjojen välissä voi toki aina vetää syvään henkeä ja miettiä sitä, onko tuossa dekkarien - tai kirjojen ylipäätään - aiheuttamassa riippuvuudessa mitään ideaa, vähääkään järkeä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti