Luiden kaiku oli varmasti helppolukuisin Gabaldonini tähän saakka. Syy ei ollut kirjassa itsessään ja sen erinomaisuudessa (mitä se ei ollut), vaan siinä, että edelliskirjan hahmot ja tapahtumat olivat niin hyvin mielessäni, ettei tarvinnut pähkäillä, mihin viimeksi jäätiin.
Puuduttavaa oli: John Greyn ja Williamin toimiminen välillä kertojahahmoina, Briannan ja Rogerin hengailu 1980-luvulla, ennen kuin linkittyivät taas menneeseen ja sittenhän heidän tarinansa tässä kirjassa päättyikin. Cliffhangeriin oikein. Sekä hirveän pitkäkestoinen ja siksi tylsäksi muuttunut Fergusin alkuperän selvittely. En ollut oikein innoissaan Clairen ja Jamien jäämisestä merirosvouden kynsiinkään. Ah, paljon taas turhaa. Sama virsi kirjasta toiseen, onneksi enää yksi jäljellä.
Epäuskoisen naurettavan idioottimaista oli: että Claire makasi John Greyn kanssa alta aikayksikön kuultuaan Jamien kuolleen. Ja että John Grey tosiaan hurmaantui makaamaan Clairen kanssa, vaikka oli homo.
Mutta oli tässä kirjassa hyvääkin. Ensinnäkin se, että vastaan tuli uusia juonikuvioita. Kuten Fergus, Rob Cameronin aarteen havittelu menneisyydessä, Jamien paljastuminen Williamille, Clairen lääkäröinti, sodan eteneminen. Ehkä luen sen vikan kirjan vielä tänä kesänä, kun näemmä kirjastoihinkin taas pääsee.
-------
JP Koskisen Tulisiipi oli fantasia siitä, miten pikkupoika pääsi lentämään lentokonetta Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja teininä maailmansodassa.
Huomasin ärsyyntyväni tästä sadunomaisesta kerronnasta: että pikkupoika tosiaan sai toteuttaa haaveensa ja selviytyi myöhemmin Siperiasta ja lähti vielä avaruuteenkin. Hirveästi dramatisoitu, olisin kaivannut realistisempaa tarinaa amerikansuomalaisista, jotka muuttivat utopian perässä Karjalaan ja sitten kaikki alkoi mennä pieleen. Sen sijaan sain Tuhannen ja yhden yön kertomuksen taikamattoineen (lentokoneineen) ja hyvine haltijattaroineen (amerikansuomalainen toveri, joka pelasti vankileiriltä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti