Sydänverelläni kirjoitettu

 Sydänverelläni kirjoitettu on Diana Gabaldonin Matkatekijä-sarjan viimeinen osa. 

Aiemmat osat ovat tässä:

Muukalainen

Sudenkorento

Matkantekijä

Syysrummut

Tuliristi

Lumen ja tuhkan maa

Luiden kaiku

Otin sarjan suhteen loppukirin, kun luin tänä vuonna kolme kirjaa. Syynä oli korona. Kirjastojen nopeasti tulleen sulun takia piti keksiä kirja, jota ei hetkessä saa luettua. Käsi kävi Gabaldonin kohdalla, kun poimin Lumen ja tuhkan maan hyllystä. Seuraavan osan sain tädiltä lainaan ja Sydänverelläni kirjoitettu löytyi kesäkuussa kirjaston poistolaatikosta kirjaston ollessa remontissa.

Aloitin Matkantekijä-sarjan lukemisen vuonna 2015. Omassa elämässä on tapahtunut paljon näiden viiden vuoden aikana. Vaikkeivät nämä kirjat olleet kummoisia, tulen aina ajattelemaan niitä jotenkin romantisoiden, koska ne kulkivat mukanani silloin, kun elämässäni tapahtui suuria myönteisiä asioita. Ylipäätään kirjat ovat aina olleet läsnä elämäni eri tilanteissa ja tuoneet todellisen elämän tapahtumille oman rinnakkaisen maailmansa. Esimerkiksi Täällä pohjantähden alla ja Sinuhe ovat olleet lukukokemuksia, jotka tunnen itsekin eläneeni, en vain lukeneeni.

------

Sydänverelläni kirjoitettu oli aikamoinen pannukakku. Sitähän voisi luulla, että kun kyseessä on kirjasarjan päätösteos, kirjassa vietäisiin kunnolla loppuun kaikki aiemmat juonikuviot. 

Mutta ei, eih. Tämä oli taas vain yhtä hengailua. Ihan kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Siinä se Claire taas pyykkää ja tekee ruokaa. Syö paahtoleipää, halailee miestään, hoitaa lapsia. Kyllä, kirjassa saa olla päähenkilön arjen pyörittämistä, mutta ei, se ei saa olla pääjuonikuvio.

Kritiikkiä saavat kaiken maailman turhat sivuhahmot. Koko John Greyn perhe oli täysin turha. Se ei tuonut mitään lisäarvoa itse tarinalle, joutavia lisäsivuja vain kirjaan. Williamin hahmo ei saanut kunnolla päätöstä. Koko ajan odotin, että mihin suuntaan Williamia nyt viedään, milloin tässä hahmossa alkaa olla järkeä. No, ei alkanut olla missään vaiheessa. Kyllästyin perin pohjin lopulta siinä vaiheessa, kun William yritti pelastaa prostituoitua tyttöä sisarineen. 

Sen sijaan järkeä oli Briannan ja Rogerin juonikuviossa. Se oli trilleriä. Ja scifiä, kun Roger tapasi II ms:ssa kadonneen isänsä  1700-luvun Skotlannista. Oi voi, miten Gabaldon tyri tämän hienon mahdollisuuden rakentaa tästä kuviosta jotain kiinnostavaa. Mutta se oli hetkessä ohi. Briannan ja Rogerin tarinassa oli jotain, mitä kohti he menivät. Siinä oli jännitettä, kun he selvittivät ensin sieppaajia ja sitten pakenivat niitä. 

Mutta Jamien ja Clairen touhu oli taas mitä tylsintä lillumista sodan keskellä, sodan, joka käsiteltiin perin kummallisesti. Olisi nyt ollut enemmän vaikka rintamalla sotimista ja vähemmän eksymistä ja harhailua siellä ja täällä. Claire lähinnä paranteli sairaita ja se olikin oivallisesti kerrottu. Itse juonen kannalta se oli tyystin turhaa. Tämä oli kaksipiippuinen juttu, koska koko kirjasarjassa parasta oikeastaan oli 1960-luvun lääkärintaitojen soveltaminen 1700-luvulle. Gabaldon oli tehnyt historiataustatyönsä kunnolla ja näkyi nimenomaan tässä. Itse sotimiseen liittyvät miljoonat henkilöt ja paikat sen sijaan vaikuttivat sekavilta. Se johtui siitä, että hahmoja nyt ylipäätään oli muutenkin liikaa.

Fergusin sukuselvitykset alkoivat lupaavasti edellisessä osassa, mutta tässä ne vain sivuutettiin hölmösti, "ei Fergusia kiinnosta mahdolliset sukulaissuussuhteet". Siinä meni sekin lupaava sivujuoni. 

Tähän kirjaan Gabaldonin olisi pitänyt työntää vyörynä aikamatkailijoita ja ajassa matkustamiseen liittyvää mystiikkaa. Olisi pitänyt olla joku kutkuttava piste, jota kohti Clairea ja Jamiea vietiin. Nyt he vain lähtivät Harjulle ja se siitä. Ei mitään salaisuuksia, jotka olisivat lopussa paljastuneet. Olisi nyt vaikka löytynyt joku aikamatkustuksen Graalin malja, josta olisi selvinnyt, miksi jotkut pystyivät siirtymään ajassa. Kaiken sen arvailun sijaan.

Sydänverelläni kirjoitettu -nimi jäi epäselväksi. Vai menikö minulta jotai ohi? Oliko tämä Gabaldonin omalla verellä kirjoitettu, kun en ainakaan huomannut Clairen, joka oli minäkertoja, maininneen mitään näin teatraalista?