Lumen ja tuhkan maa

Kun hallitus ilmoitti kirjastojen sulkemisesta, minulle tuli hätä ja riensin heti samana iltana kirjastoon. Mielessä pyöri vain, että nyt tarvitsee jotain tosi paksuja kirjoja. Mutta myös viihdyttäviä, koska kotonahan tässä tullaan olemaan - ties mihin asti - eikä tällaisena aikana jaksa kovin synkkää kirjallisuutta. Joten päädyin sitten lainaamaan Gabaldonia.

Olen tähän saakka lukenut Matkantekijä-sarjasta yhden kirjan per vuosi, koska kirjat ovat ylipitkiä ja täynnä tyhjäkäyntiä. Sellaisesta kerronnasta saa tarpeekseen joksikin aikaa. Tänä vuonna näytän kuitenkin tekevän poikkeuksen, koska Lumen ja tuhkan maan jälkeen minua odottaa Luiden kaiku. Sen jälkeen olisikin enää yksi kirja tätä sarjaa jäljellä. Saa nähdä, lainaanko sen karanteenin jälkeen. Voi olla, että se on ensi vuoden juttu..

Lumen ja tuhkan maan pokkariversiossa on 1400 sivua. Huh, sentään. Ihan liikaa siinä oli taas joutokäyntiä ja ihmettelin, että vasta lopussa päästiin vuoteen 1775, jolloin alkoi Yhdysvaltain vapaussota. Jos kirjasta olisi editoitu pois kaikenmaailman arkielämää kuvaavat askareet, se olisi ollut sen parisataa sivua pitkä, kuten olen kai aiemmistakin sarjan osista todennut.

Tässä tärkeimmät tapahtumat olivat Clairen kaappaus, Clairen ja Jamien syyttäminen murhasta ja vieminen vangittavaksi sekä Briannan vapauttaminen Bonnetin kynsistä. Nämä kaikki veivät tarinaa eteenpäin ja alustivat myös tulevien osien tapahtumia. Kuten Brownin osallistuminen kaikesta huolimatta Jamien rinnalla vapaussotaan englantilaisia vastaan. Bonnet-kuvioon olin totaalisesti kyllästynyt, se olisi pitänyt hoitaa loppuun jo edellisessä osassa. Pitkitetty pahiskuvio.

Aloin miettiä, että mitä Diana Gabaldonilla on raskaanaolevia naisia vastaan? Miksi heitä pahoinpidellään, raiskataan (no, seksuaalisesti hyväksikäytetään ainakin) ja murhataan? Tässä kirjassa tuollaista oli aivan tarpeettoman paljon. Sen lisäksi Gabaldon käytti lempparidramatisointikeinoaan eli raiskausta myös Claireen. Väkivalta ei varmasti vähene seuraavassa osassa, joka kuvaa vapaussotaa, mutta toivoisin, että minun ei enää tarvitsisi lukea yhtään raiskauskohtausta.

Matkantekijä-sarjaa yhdistää se, että kaikki kirjat ovat parantaneet juoksuaan lopussa. Myös Lumen ja tuhkan maan parasta antia oli sen viimeiset kaksisataa sivua. Oli koskettavaa, miten Brianna ja Roger joutuivat palaamaan nykyaikaan. Tässä vaiheessa (vasta!!) kirja imaisi ja heitti minutkin sinne vuoteen 1776 kaipaamaan lähteviä. Lopun ansiosta aloin jo innoissani lukea Luiden kaikua. Vaikka paksuutensa takia voin ounastella kärvisteleväni kohta taas tyhjän jaarittelun parissa.