Pikku naisia 1 & 2

 Kuuntelin Louisa May Alcottin Pikku naisia 1 ja 2. Kakkonen on aiemmin suomennettu Viimevuotiset ystävämme -nimellä. Sitä en aiemmin ollut lukenut, vaikka etenkin vuoden -94 Pikku naisia -elokuvaversio on ollut itselleni tärkeä.

Pikku naisia on osittain todella aikansa kuva vanhentuneine lastenkasvatus- ja avioliittokäsityksineen. Toisaalta aikaansa edellä Jon hahmossa, joka on aika radikaali sinkkupuheineen. Siksi onkin harmi, että hän lopulta perustaa ydinperheen. 

 Elokuva- ja tv-sarjaversiot ovat mielestäni vähän väärin tulkinneet kirjojen ihmissuhdekuvioita. Se, että Marchin täti otti Amyn mukaan Eurooppaan, ei ollut epäreilua Jota kohtaan, koska Jo käyttäytyi epäkunnioittavasti Marchin tätiä kohtaan kohtauksessa, jota ei ole yhdessäkään tv-sarjassa tai elokuvassa kuvattu.

Teininä koin suunnatonta surua siitä, että Jo antoi Teddylle rukkaset. Näin aikuisena osaan nähdä, että Teddyn ja Jon suhde ei olisi voinut toimia. Kirjassa tulee myös selkeästi ilmi, että Jolla ei ollut missään vaiheessa minkäänlaista kiinnostusta Laurien naimiseen ja hän jopa yritti parittaa tätä Bethin kanssa, joka oli tekemässä kuolemaa.

Kirjat perustuvat kirjailijan omaan elämään osittain. Hän, kuten ei yksikään hänen sisaruksistaan elänyt vanhukseksi (nykyajan mittapuulla). Hänen vanhin siskonsa sai kaksi lasta, Bethin esikuva Beth kuoli 22-vuotiaana, Amyn esikuva May oli kiinnostava tyyppi; hän oli taiteilija, jonka opintoja Louisa rahoitti. May meni 38-vuotiaana naimisiin 22-vuotiaan tupakkakauppias-muusikon kanssa ja kuoli valitettavasti vuoden päästä lapsivuodekuumeeseen tyttärensä ollessa vain muutaman viikon ikäinen. Tytär eli kuitenkin pitkän elämän kuollen 95-vuotiaana 1970-luvulla. Louisa oli tytön huoltaja, kunnes kuoli itse kuusikymppisenä jättäen perinnön, joka elää yhä. 

Pikku naisien lopussa kaiken onnen keskellä kuvaillaan Amyn suurta surua, hänen ainoalla tyttärellään on synnynnäinen sairaus ja hän tuskin elää kauan. Kuin ennakoiden Mayn kohtaloa, joka sekin surua täynnä. Jos Beth ja May olisivat eläneet 100 vuotta myöhemmin, heidän elämänsä olisi ollut pidempi. 

Onnellisten saari

 Eeva Loukon sujuvasti kirjoitettu Onnellisten saari oli keskelle kesää sopivan kepeä lukukokemus.

Onnellisten saari on dekkari, joka sijoittuu Lauttasaareen. Sen keskiössä on kolmekymppinen Ronja Vaara, joka on asunut vuosia Lontoossa ja saa tietää, että hänen Lauttasaaressa asuva historianopettajaisänsä on murhattu. Tästä seuraa murhamysteerin selvittelyä, mutta myös romanttisia suhdekiemuroita.

Kirjan vahvuus on Lauttasaaren kuvaus niin kirjan tapahtumien paikkoina kuin kyläyhteisönä, joka muistuttaa maaseutukyliä. Se tutustuttaa Lauttasaaren ulkopaikkakuntalaiselle hauskasti, Lauttasaari ikään kuin on yksi kirjan hahmoista. Pidin myös Loukon mutkattomasta kirjoitustyylistä. Henkilöhahmot tuntuivat todellisilta, heidän välinen keskustelunsa oli luontevan oloista eikä kirjasta haiskahtanut kovin pahasti se, että se oli esikoiskirjailijan tuotos. Plussaa siitä, ettei seksikohtauksia kuvattu kovin tarkasti. Harva kirjailija osaa kertoa niistä ilman, että lukija kokee myötähäpeää.

Dekkarin vaikeus tuli esiin siinä, että lukijalle selvisi kyllä aivan liian varhain monikin kirjan mysteeri. Esim. Ellen Saaren oikea henkilöllisyys oli selvä hyvin nopeasti. Agatha Christie saa dekkarit vaikuttamaan tosi helpoilta. Mutta mysteerien säilyminen ja jännityksen ylläpitäminen vaatii taitoa. Sitä ei Loukolta oikein vielä löytynyt. Ehkä Louko voisi seuraavaksi kirjoittaa romanttisen draaman, siihen olisi paremmat edellytykset. 

Väylä

Rosa Liksomin Väylä sijoittuu Lapin sotaan. Siinä seurataan 13-vuotiaan tytön matkaa perheen lehmien kanssa Ruotsin puolelle turvaan saksalaisia.

Kirja on kirjoitettu meänkielellä, johon tottuu nopeasti ja pian alkaa ajatella, ettei tätä kirjakielellä olisi voinut kertoakaan.

Väylä on riipaiseva tarina heistä, joista ei tähän saakka ole kerrottu romaanein mitään. Hyvän historiallisen romaanin arvo on siinä, se tuo fiktion siivellä esiin todella tapahtuneita asioita. Väylässä järkytti tieto Ruotsissa pakolaisille rakennetuista leireistä, joissa ihmisiä kuoli huonojen olosuhteiden takia. Oli vaikea lukea Kalle-vauvan kohtalosta, kun oma nelikuukautinen tuhisi vieressä. Kuinka hyvin meillä nyt Suomessa onkaan asiat. Ja toisaalta Ukrainassa toteutuu se, mikä Väylässä on suomalaisille historiaa. 

Ainoa, mikä vähän häiritsi, oli nimettömän päähenkilötytön seksuaalisen heräämisen kuvaus. Heti, kun tyttö saapui kotiin ja kohtasi kaiken hävityksen, hän ensitöikseen lähti pusikkoon tuntemattoman renkipojan kanssa. Se ei tuntunut realistiselta, toisin kuin kaikki muu koko kirjassa.

Väylä on kirja, johon palaan vielä monesti mielessäni.

Viimeinen vuosi

 Edesmenneen Hanna Haurun Viimeinen vuosi jäi hänen viimeiseksi kirjakseen. Minulle kirja oli ensimmäinen, jonka olen Haurulta lukenut. Harmi, että e-kirjastosta ei löytynyt vielä muita. Olen tosiaan täysin e-kirjaston varassa nyt. 

Viimeinen vuosi sijoittuu 1950-luvun maaseudulle Oulun lähelle. 50-vuotias kirjailija kirjoittaa lapsuudenkodissaan seuraavaa romaaniaan. Edellisestä on jo aikaa ja paine uuden valmistumisesta on kasvanut. Painetta lisää se, että kirjailijan leipä on täysin kiinni uuden kirjan tuloista. Hän näkee nälkää ja joutuu käymään lähitaloissa kerjuulla ruuan perässä. 

Luomistyön ohessa kirjailija kaipaa vuosikymmeniä sitten orastanutta romanssiaan Liisan kanssa, joka jätti hänet ja lähti kaupunkiin. Toisella tavalla kivuliaan muiston kanssa hän kamppailee muistellessaan kuollutta isäänsä, jonka käytös poikaansa kohtaan on syypää kirjailijan nykyiseen, sosiaalisen kanssakäymisen pelkoon.

Tämä tarina sodista selvinneestä Suomesta yhden taiteilija näkökulmasta oli sivumääräänsä suurempi romaani. Surullista, että Haurun elämä loppui niin varhain. Hänellä olisi ollut vielä varmasti paljon tarinoita kerrottavanaan.