keskiviikko 17. elokuuta 2022

Kolmas sisar

 Magdalena Hain Kolmas sisar oli ihan käypä teinifantasia. 

Se alkaa Royame-nimiseltä planeetalta, jota hallitsevat musta noita Minuit ja valkoinen noita Aube. Heidän tyttärensä, Ciel ja Luna, ovat tulleet teini-ikään ja he saavat kuulla laulunsa, joka määrittää heidän kohtalonsa. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin pitää ja he karkaavat Maa-planeetalle, jossa he majoittuvat yliluonnollisten teinien kouluun.

Kolmas sisar alkoi lupaavasti. Vaikutti, että siitä tulee tummasävyinen suurten teemojen fantasia Noiturin tapaan. Harmittavasti se kuitenkin kutistui teinirakkausdraamaksi, jossa oli paljon yhtymäkohtia Pottereihin. Sellaisenakin se oli silti lukemisen arvoinen teos ja toi mukavaa eskapismia vauva-arkeen. Olen jättänyt keskinkertaisia fantasiakirjoja kesken, tämän kohdalla ei käynyt edes mielessä. Ainekset kirjassa olisi ollut syvällisempään, tuntui, että monikin kirjassa esiintyvistä jutuista, kuten tavallisten ihmisten taikuuskokemuksista oli liian nopeasti selitetty. Vähän hätäinen lopputulos kaikin puolin. Aion silti lukea sarjan seuraavan osan.

tiistai 2. elokuuta 2022

Kaikki elämästä(ni)

 Antti Holman Kaikki elämästä (ni) vaikutti siltä, kuin hänen Tummeli-mainoksensa Instagramissa, kun hän vielä siellä oli: rahaa on saatava ja tällä hutaisulla sitä saa helposti ja nopeasti.

Antti Holma on mielestäni hauska, mutta tässä kirjassa hauskuus ja terävä ironia näyttäytyvät vain paikoin. Ihan liikaa dialogia luultavasti keksittyjen tyyppien kanssa. Kuin kuuntelisi (tai lukisi litteroitua) jonkun vieraan puhelinkeskustelua junassa. Autofiktio ei ole ihan minun makuuni. Se on mukatotta, johon ei ole tarkemmin tarvinnut miettiä juonta, koska kirjailijan persoona kiinnostaa sossupornomaisesti. Kirjailijan ei ole tarvinnut hanuriaan nostaa tuolista käydäkseen arkistossa selvittämässä juttuja menneisyydestä, koska kirjan sisältö perustuu mukamas hänen elämäänsä. 

Tylsän dialogin keskellä ja lopuksi on välillä jotain aidosti kiinnostavaa. Kaiken kritisoiminen, kuten maaseudun ja Helsingin, on mälsää. Mutta se, miten itsevarmasti eri medioissa esiintyvä Holma kertookin tässä, että on kärsinyt epävarmuudesta ja häpeästä kuin kuka tahansa hänen viihdettään kuluttava perusjamppa, on rohkeaa - oli se keksittyä tai ei. Se on vaiettu aihe, vaikka kaikki sitä tuntevat, enemmän tai vähemmän ja monesti ihan joutavista tilanteista tai asioista.

Kirjan tunnelma muuttuu lopussa. Kaiken pessimistisen vyörytyksen jälkeen se muuttuu rakkauskirjeeksi, jossa näkyy toivoa ja uskoa tulevaan ja hyvä niin, kun menneisyys on näköjään paskaa. 

Seuraava Holman kirja on varmaan autofiktio siitä, miten karseaa oli rahapulassa toimia tylsän tv-ohjelman juontajana. 


Merenpeitto

 Olli Jalosen Merenpeitto jatkaa Taivaanpallon tarinaa nuoresta Anguksesta, joka tuli Saint Helenan saarelta Edmond Halleyn apulaiseksi Lontooseen.

Taivaanpallosta minulla oli tosi huonot muistikuvat, varmaan vauvavuodet pesseet sen mielestäni. Muistinvirkistyksekseni kävin katsomassa, mitä olin tänne kirjoittanut siitä ja näköjään harmittanut, kun kirja oli päättynyt siihen, kun Angus saapui Lontooseen.

Merenpeitossa ollaan sitten suurimmaksi osaksi Lontoossa, mutta ehkä päähenkilö olisi voinut olla jokin, jolla olisi ollut edellytyksiä edetä kotiapulaisesta joksikin. Angus jää melkein kolmekymppiseksi Halleyn perheen luo ja hänen näkökulmastaan tarina jää junnaamaan. Aika vähän on draamaakaan. Paras osuus oli sukelluskellon testaaminen, siinä oli jännitettä ja kirjailija oli varmaankin ottanut tarkasti selvää Halleyn kehittämästä vekottimesta. Ainakin oli uskottavasti kerrottu.

Jotakin tapahtumaköyhyydestä kertoo se, että odotin, milloin Angus palaa Saint Helenalle (se oli odotettavissa), vaikka saaren tapahtumat rasittivat edellisessä osassa. Miksei tätä olisi voinut kertoa siten, että Halley oli päähenkilönä. Angus oli aika tylsä ja nimenomaan Halleyn neronleimaukset olivat tarinan parasta antia. 

Normaaleja ihmisiä

 Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä oli kovasti kehuttu ja syystä. Tämä raapi sielun sopukoita ja myllersi mieltä. Oli pakko lukea nopeasti loppuun. Loppu ei tietenkään ollut tyydyttävä, miten olisi voinut ollakaan.

Normaaleja ihmisiä kertoo Mariannesta ja Connellista ja heidän rakkaussuhteestaan, joka ajautuu karikolle koko ajan.

Tarinan alussa Marianne ja Connell ovat lukiossa. Marianne on koulun hylkiö, varakkaan perheen tytär, jota pojat pilkkaavat koulussa. Connell on suosittu, mutta vähävaraisen yh-äidin kasvattama. Connellin äiti käy siivoamassa Mariannen kotona ja Connell käy hakemassa äitinsä töistä, koska tällä ei ole ajokorttia. Näin nuoret tutustuvat ja rakastuvat. Connellin pyynnöstä he salaavat suhteensa lukion ajan. 

He kuuluvat siis eri luokkiin kahdella eri tavalla: eri yhteiskuntaluokkiin perhetaustansa takia ja sosiaalisiin luokkiin sen perusteella, kuinka suosittuja ovat koulussa. Tämä jälkimmäinen asetelma kääntyy toisin päin yliopistossa, jossa Mariannesta tulee suosittu, kun taas Connellilla on vaikeuksia sopeutua uusiin ympyröihin ja hän kärsii yksinäisyydestä. Viimeisenä opiskeluvuotena he ovat yhtä tasa-arvoisia ja myös heidän parisuhteensa on tuolloin tasapainoinen ja hyvä eivätkä raha tai kaverit enää pysty sitä tuhoamaan. 

Kirja on kasvutarina, niin kahden nuoren kuin heidän parisuhteensakin, ja myös kuvaus länsimaisesta uus-luokkayhteiskunnasta, jossa koulutuksella voi nousta ylempään kastiin.