Tiera/Louhi

 Sammon vartijat -trilogian toinen osa on ehkä sarjan paras. Siinä sankarit lähtevät etsimään Sammon viimeistä palaa Lapista Lemmenjoen kansallispuistosta. Matkalla he törmäävät Tieraan, mieheen, joka on perustanut kylän, jossa eletään kuin kivikaudella. 

Edelleen kirja on ihan vakuuttavaa fantasiaa, enkä koe myötähäpeää, paitsi teini-ihastusten kuvaamisesta. Jokkerin sisko Aino ihastuu Tieraan, jolla on jo morsian valmiina. Ainon ihastusta ei oikein osata kuvata luontevasti. Siitä olisi pitänyt tehdä reilusti nolo, kuten teini-ihastukset ovat. Nyt se oli jotain Tieraan nojailua ja muuta hölmöä ilman, että kerrottiin, minkä ikäinen Tiera ylipäätään oli ja miten tunne sillä puolella kehittyi. Oliko kyse epäterveistä tunteista sillä saralla?

Louhi-kirjassa syvennetään Ahdin ja Saanan ihastusta, joka taas typerää. Esiteinien suutelu esim. täysin turhaa. Jos ei osaa, niin näitä ei tarvitsisi edes yrittää kirjoittaa. Kirjailija olisi voinut keskittyä ihan vain kuvailemaan platonista ystävyyttä kaikkien välillä.

Louhessa Sormusten herra -vaikutteet pursuavat lopullisesti sieltä ja tuolta. On Helmin syvänteen kaltaista taistelua ja Pohjola on kuin Mordor, jonne lapset kiikuttavat kannelta. Ja nyt siis kyseessä enemmänkin Peter Jacksonin elokuvat kuin Tolkienin kirja. Sotaisaa on meno.

Kaiken perustuminen Kalevalaan pitää kirjasarjan kuitenkin tarpeeksi omalaatuisena eikä täysin kopiona. Hyviä keksintöjä, kuten Louhen soluttautuminen maailman joka kolkkaan puhelimien avulla. Maailman pelastuessa palataan kivikausimaiseen aikaan, jossa ei ole älylaitteita tai sähköä. Hauska idea sekin. 

Mutta kyllä minä sittenkin taisin olla liian vanha tämän lukijaksi.

Tuliterä

 Timo Parvelan Sammon vartijat -trilogian ensimmäinen osa Tuliterä oli ihan kelpo fantasiaa, jota lukiessa ei tarvinnut tuntea myötähäpeää. 

Tuliterä on lasten- ja nuortenkirja, mutta miksipä minä, keski-ikää lähestyvä ihminen en myös voisi lukea tätä. Hyvä lanu-kirja on yksinkertaisesti hyvä kirja, joka ei tarvitse ikärajaa. Ja mitäs tässä selittelen, ehkä siksi, että miksi en aiemmin ole tajunnut (Magdalena Haita lukuunottamatta) lainata lanu-osastolta kirjoja, koska tämä tosiaan oli ihan mainio fantasia.

Tuliterä kertoo Ilmarista ja Ahdista, 11-vuotiaista koululaisista, jotka ovat tietämättään saaneet käsiinsä Väinämöisen kanteleen. Nykyaikaan sijoittuvan kirjan todellisuudessa lämpöaalto ja kuivuus selitetään ilmastonmuutoksella, mutta oikeasti se johtuu Louhesta, joka yrittää saada Sammon takaisin Pohjolaan kiristämällä Maapallon asukkaiden elinolot mahdottomiksi. 

Vanha suomalainen kansantaru tuodaan kekseliäästi selittämään nykyajan asioita ja ehkä tätä olisi voinut kuvata vielä tarkemmin ja enemmänkin. Ehkä tässä hieman pinnallisessa selityksessä tulee esiin lanu-kirjamaisuus: ettei kirja vaan paisuisi liikaa eikä houkuttelisi nuoria. Vaikka ovathan ne Potteritkin melkoisia järkäleitä...

Kirja päättyy siihen, kun enää yksi Sammon palanen on Pohjolalta hukassa ja Ahti on viety Tuonelaan. Anni, Ilmari, Jokkeri, Aino, Saana ja rehtori alkavat suunnitella Sammon ryöstöä ja menoa Tuonelaan ja Pohjolaan. Pakko lainata pian seuraava osa, koska jäi vaivaamaan, minkälaisessa rinnakkaistodellisuudessa Pohjola oikein on. Sitä ei kukaan hahmoista puolestani kysynyt. Toki muutenkin seuraava osa kiinnostaa, hyvin tehty kirja tämä ensimmäinen, vaikkei nyt mitään Noituria olekaan.

Ainoa kotini

 Hanna Brotheruksen Ainoa kotini oli joutavanpäiväinen itsensäkorostamisoksennus, joka jostain syystä on saanut kehuja osakseen.

Aluksi vaikutti siltä, että tästä tulee syväluotaavaa analyysiä ylisukupolvisista kasvatustragedioista ja huono äitisuhde olisi vallitseva teema. Sen sijaan "kirjailija" ryhtyykin kehuskelemaan suorittavalla äitiydellään. Mitään kunnollista itsekritiikkiä hän ei kasvatuksestaan löydä, vaikka lapset oireilevat vakavasti. Hän luettelee, mitä on opettanut lapsilleen ja kun lapsille annetaan sanansija, he kertovat, että vanhemmat ovat jatkuvasti pettäneet heidän luottamuksensa ja kotona vanhempien riitely, etenkin äidin hermoromahdukset ovat olleet lapsille sietämätöntä kokea. Tästä Brotherus ei itse kirjoita mitään, kunhan selittää, että rakastaa lapsiaan pohjattomasti. Vaikuttaa, että lapsilla on ollut kotona turvaton olo, ja kaiken on ulkoisesti pitänyt koko ajan näyttää täydelliseltä.

Omasta mielestään Brotherus kirjoittaa rehellisesti, mutta lähinnä tämä on itsestäänselvien latteuksien luettelointia: "jos elää, on pakko kuolla" ja aivan liian paljon kielikuvia, joilla tuodaan täytettä tähän täysin turhaan "teokseen", joka taas muistutti minua, että jos joku somevaikuttaja on kehunut kirjaa, se luultavasti on hirveän huono.

Smittenin murha -tapaus 1600-luvulta

 Mirkka Lappalaisen Smittenin murha -tapaus 1600-luvulta oli kiehtova true crime yli 300 vuoden takaa.

Lappalainen on tunnettu 1600-luvun tutkija ja tehnyt suurelle yleisölle tutuksi tuota aikaa, jolloin elämä oli kovin toisenlaista kuin nykyään. 1600-luku oli kirjaimellisesti pimeää, koska ei ollut sähköä. Ja maailma oli paljon pienempi, koska ei ollut sosiaalista mediaa eikä nopeita matkustuskeinoja mihinkään. Hevosilla ja laivoilla mentiin, mihin mentiin.

Tällaisessa ajassa Nils Rosenschmidt sai surmansa. Hän oli köyhtynyt aatelinen, jolla oli palvelijoinaan epämääräistä porukkaa. Tämä kävi hänen kohtalokseen ja palvelusväki murhasi hänet ja piilotti ruumiin pihakaivoon. 

Lappalaisen lähdemateriaalina on oikeudenkäynnin pöytäkirjat, paljon tietoa tuhoutui Turun tulipalossa 1827, mikä on sääli. Sen takia ei saada täyttä varmuutta, kuka Smittenin murhasi.

Lappalainen käy oikeudenkäyntipöytäkirjoja läpi kronologisesti ja tuo samalla omia hyvin perusteltuja tulkintojaan esiin. Kirjassa näkyy, että se on kokeneen tutkijan kirjoittama. 

Ärsyynnyin, kun näin somekommentin siitä, ettei Lappalainen ole tutkinut 1600-luvun naisia ja on perustellut sen sillä, ettei heistä löydy tarpeeksi lähdemateriaalia. Tämän kritisoijan mielestä Lappalainen on väärässä, koska tämäkin kirja perustuu oikeudenkäyntiraportteihin. Mutta tämä kirja perustelee itse, miksi naistutkimusta ei ole tehty: Smittenin puoliso, jonka kanssa hän ei ollut naimisissa, oli nimismiehen tytär (hänellä oli asema, hän ei ollut kuka tahansa irtolainen) ja silti hän katoaa täysin historian kirjoista, kun hän lähtee Smittenin luota. Hänestä ei löydy sen jälkeen mitään tietoa. Varmasti on vaikea kirjoittaa naisista, kun ei heidän henkilötietojaan ole ylhäällä samalla tavoin kuin miehistä on. Jos ei edes kuolinvuotta löydy..

Kerrassaan kelpo true crime tämä. Ja ehkä taas kiinnostavinta, ei itse murhaan syyllistyneiden selviäminen, vaan 1600-luvun elämän kuvaaminen ja elävöittäminen. Oi, miten ihanaa, että saa elää 2020-luvulla!