Hanna Brotheruksen Ainoa kotini oli joutavanpäiväinen itsensäkorostamisoksennus, joka jostain syystä on saanut kehuja osakseen.
Aluksi vaikutti siltä, että tästä tulee syväluotaavaa analyysiä ylisukupolvisista kasvatustragedioista ja huono äitisuhde olisi vallitseva teema. Sen sijaan "kirjailija" ryhtyykin kehuskelemaan suorittavalla äitiydellään. Mitään kunnollista itsekritiikkiä hän ei kasvatuksestaan löydä, vaikka lapset oireilevat vakavasti. Hän luettelee, mitä on opettanut lapsilleen ja kun lapsille annetaan sanansija, he kertovat, että vanhemmat ovat jatkuvasti pettäneet heidän luottamuksensa ja kotona vanhempien riitely, etenkin äidin hermoromahdukset ovat olleet lapsille sietämätöntä kokea. Tästä Brotherus ei itse kirjoita mitään, kunhan selittää, että rakastaa lapsiaan pohjattomasti. Vaikuttaa, että lapsilla on ollut kotona turvaton olo, ja kaiken on ulkoisesti pitänyt koko ajan näyttää täydelliseltä.
Omasta mielestään Brotherus kirjoittaa rehellisesti, mutta lähinnä tämä on itsestäänselvien latteuksien luettelointia: "jos elää, on pakko kuolla" ja aivan liian paljon kielikuvia, joilla tuodaan täytettä tähän täysin turhaan "teokseen", joka taas muistutti minua, että jos joku somevaikuttaja on kehunut kirjaa, se luultavasti on hirveän huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti