Harry Salmenniemen Varjotajunta oli hupaisa ja toisaalta liikuttava kirja.
Se kertoo kirjailijasta, joka käy Helsingissä haastattelureissulla ja pohtii kotimatkallaan junassa mennyttä reissuaan. Kirjailija analysoi juna-asemalla jokaista ohikulkijaa ja miettii, mitä he mahtavat hänestä ajatella. Sitten hän kuvailee kauppakeskusta ja mielikuvia, joita se hänessä herättää.
Jos on yhtään taipuvainen yliajatteluun tai jos lähipiirissä on sellainen henkilö, tämä kirja on mainiointa vertaistukea. Löysin kirjan päähenkilöstä itseäni ja sehän kovasti nauratti. Miten kirjailija alkoi nähdä lehtijutun kuvaajassakin oikeastaan jo vanhan ystävän tunnetta, koska tämä oli hänelle niin mukava. Mutta luultavasti he eivät enää koskaan tapaisi, koska kirjailija oli nelikymppinen ja kuvaaja viisikymppinen eli elämän jälkimmäisellä puoliskolla jo. Tällaisia koomillisia havaintoja kirjassa riitti.
En ajatellut, että kirja olisi kuvaus masennuksesta, vaikka päähenkilö tunsikin häpeää jopa olemassaolostaan. Minusta tämä oli tarkkanäköinen kuvaus ajastamme, jossa aikaa käytetään paljon ei-mihinkään, kuten sosiaalisen median käyttöä voisi kuvata. Ja ainoa, millä on väliä, on perhe, lapset ja puoliso. Perheen kuvaus oli todella koskettavaa, etenkin pienen lapsen edesottamusten kuvaus. Tätä on vanhemmuus, pakahduttavaa onnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti