lauantai 20. kesäkuuta 2009

Klassikot kehissä

Kesä ei ole koirille mukavaa aikaa. Karva lähtee, kärpäset hästäävät silmissä, ukonilmoilla oksettaa ja sadesäillä tympäisee, helteellä on kuuma ja pahinta on tietysti vankeus. Ikävissään tulee kaivetuksi huomattavia kuoppia ulkorakennusten ja vajojen sokkeleiden vierille. Öisin haukuskellaan surusta ja naapurin ihmisiä suututtaa. Joskus riimu tai panta pettää ja silloin lähdetään mielihyvin pienelle kierrokselle vatsaa tyhjentämään ja täyttämään, kissoja ajamaan ja kasvismaita sotkemaan. Irti päässy koira kesällä on ilahduttava näky, saa aistimuksen että vankilan portit ovat auenneet.

Näin alkaa Veikko Huovisen Kylän koirat.
Kirja on vuodelta 1962. Tuolloin koirat saivat vielä jolkutella vapaasti ja ne muodostivat laumoja kylän raitilla. On se mahtanut olla näky, kun monet erinäköiset ja -rotuiset koirat ovat pitäneet palavereja kauppojen kulmilla ja torin laitamilla. Huovisella on selvästi ollut monen vuoden kokemus koirien käyttäytymisen seurannassa kirjaa kirjoittaessaan. Hän kirjoittaa koirista kuin niillä olisi oma tahto ja ihmisen kaltainen älykkyys. Taas sama tuttu elämänmyönteinen ote Huovisella on tässäkin kirjassa.

Mainio opus kaikin puolin. Jos elämä ahdistaa ja tuntuu vaikealta, niin Veikko Huovisen tuotanto on siihen ratkaisu.

Luin myös toisen klassikon, Aapelin

Pikku Pietarin piha kertoo yhdestä 1920-luvun alkuun sijoittuvasta kesästä ja Pietari Jormalaisesta, joka on hiljan menettänyt äitinsä. Pietari asuu kaupungin lähiössä yhdessä isänsä kanssa. Samassa lähiössä asuu monenlaista ihmistä ja heidän elämänkohtaloitaan käydään läpi Pietarin tarinan sivussa.

Pietarin isä on vähän taitamaton, mutta onneksi hän ottaa uuden vaimon, Karoliinan, joka viipyy Jormalaisen luona tuon yhden kesän. Karoliina laittaa asioita kuntoon, ei ainoastaan Pietarin, vaan myös muiden pihalaisten.

Pikku Pietarin piha on osittain omaelämäkerrallinen, sillä Aapeli eli Simo Tapio Puupponen kertoo siinä omasta lapsuudestaan Kuopiossa 1920-luvulla. Kirja ilmestyi 1958. Pikku Pietarin pihasta Aapeli sai sekä Eino Leino-palkinnon että valtion kirjallisuuspalkinnon.

Opettaja luki tätä kirjaa meille, kun olin ala-asteella. Ei tämä kuitenkaan ihan pikkulasten kirja ole ja muistan ajatelleeni, että kirja on vähän pelottava ja kolkko. Nyt kun aikuisiällä luin ihan itse kyseisen kirjan, niin ei se oikeastaan ollut mitenkään erikoinen. Olihan se sellainen ajankuvaus ja sinänsä siis ihan mielenkiintoinen. Ihmiset eivät olleet kauaa vielä asuneet kaupungeissa ja naapurit kantoivat vielä huolta toisistaan. Kyseessä oli myös Pietarin selviytymistarina.

------

Nyt olen kantanut oman korteni kekoon, kun suomalainen klassikko on luettu. Jään odottamaan teidän muiden arvioita ja niitä odotellessa luen lisää Huovista. Kuinkas muuten.

Ei kommentteja: