torstai 25. kesäkuuta 2009

Puukansan tarina

Rakkauteni Veikko Huovisen tuotantoa kohtaan kasvaa, mitä enemmän hänen teoksiaan luen. Jos olisin Pulkkinen, sanoisin "nyt ollaan asian ytimessä". Sillä Huovinen on Puukansan tarinassa, jälleen kerran, asian ytimessä.

Ihminen on vieraantunut luonnosta. Ei eroteta enää kuusta männystä tai kettua jäniksestä. Kaupungissa syntynyt ihminen ei välttämättä koskaan tule vierailleeksi metsässä. Ihan oikeassa metsässä, nyt ei siis puhuta mistään Helsingin keskuspuistosta. Daa-a!

Kirja alkaa 1700-1800-lukujen taitteesta, kun nuotiosta lähtee kipinä rutikuivaan männikköön. Suuri alue metsää tuhoutuu ja sen mukana metsän eläimiä ja lintujen pesiä. Kirjassa seurataan metsän kasvua ja kehitystä 130 vuoden ajan. Välillä metsään eksyy erämies pyytämään lintuja perheensä syötäväksi ja lopuksi saapuvat leimaajat. Metsänhoitaja ihastuu metsäalueeseen ja jättää elinvoimaisimmat ja suurimmat puut kaatamatta.

Huovinen kuvaa Puukansan tarinassa elämänkiertoa. Hän ihastelee puiden lisääntymistä ja kasvua kuvaten sitä ihmeenä, jota ihminen ei osaa arvostaa tarpeeksi. Kaikilla metsän eläimillä, pienimmilläkin, on paikkansa ekosysteemissä. Myös ihmisellä on paikkansa. Ihminen ei ole riistäjä, jos se osaa käyttäytyä oikein puukansaa kohtaan. Kestävä metsätalous on perusta. Ihminen on edelleen osa luontoa. Jukolan veljeksille se oli turvapaikka. Nykyään tuntuu, että olemme siirtymässä kohti Tolkienin mallia, eli metsä on kuten Synkmetsä, pelottava ja vaarallinen.

Ei kommentteja: