keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Putkinotko

Joel Lehtosen Putkinotko on ehdoton, se ei anna mitään ellei siltä osaa kysyä täsmällisesti. Pekka Tarkka kuvailee lukemani painoksen takakannessa Lehtosen romaania koko elämän ihmeen ja monimuotoisuuden tavoittaneeksi kuvaukseksi. Se on hämmästyttävä, sillä koko Putkinotko on ihme kaikessa tapahtumiensa rikkaudessa ja toisaalta, ainakin kuvauksensa puolesta, kerrontansa raskauteen paikoitellen tukahtuvasta mutta ajoittain hurjaan nousuun äityvästä viettien vuosta.

Raskaan alun jälkeen opin pitämään Putkinotkon kummallisesta maailmasta, josta löytyi kiehtova sosiaalihistoriallinen ulottuvuus, jolla olisi paljonkin annettavaa jälkimodernissa elävälle ihmiselle. Putkinotko osoittaa esimodernin ja modernin jatkuuvuden monisävyisellä ihmiskuvauksellaan. Sosiologiaa, siis!

Lehtonen marssittaa esille erään elokuun kuuman ja levottoman päivän Juutas Käkriäisen ja hänen savolaisperheensä elämästä. Toki on mielekästä mainita Käkriäisen vihitty puoliso, Rosina Kypenäinen, sekä pariskunnan kymmenen vauhtiin virittynyttä lasta (joiden nimistä muistan Lejan, Luukkaan, Ananiaksen, Malakiaksen, Topin, Jopin, Repekan, Sanelman, Saaran...) ja lopulta tarinan teemaa määränneestä torppariudesta realistisen synteesin tekevä kirjakauppias Muttinen, jonka alustalaisina Käkriäiset ovat. Juutas itse on tarinan keskus, johon muiden ihmisten tarinat kiertyvät.

Kuten kerroin ylempänä minua vaivasi pitkään, melkein kirjan puoliväliin asti, Lehtosen rönsyilevä ja täysin päämäärättömältä vaikuttava kerronta. Kirjasta uupui tarinan kuvaamiseen tarvittava rajaus, minkä vuoksi lukeminen oli raskasta ja paikoitellen raivostuttavaakin harhailua satunnaisten tapahtumien vuossa. Lapset juoksevat heinäntekoon tai myyränkololle, mummo keräilee marjoja ravinnokseen, Käkriäinen juoksee metsässä ja sitten... mitä? Lehtonen kuvailee pieteetillä näitä edesottamuksia, mikä juuri onkin kaikkein raivostuttavinta: kuluttaa sivumääriä turhuuksien kuvaamiseen! Modernistinen kirjallinen suuntaus ei todellakaan suonut lukijoilleao pelkkää mielihyvää (vaikkakin Woolfin Mrs. Dalloway on mitä esimerkillisin teos). Onnekseni, Putkinotkon logos löytyi.

Viitekehys, joka kirjasta murtui esiin, oli kulttuurin sosiaalinen jännite, jonka vuoksi Putkinotkon ihmiset elävät ja puntaroivat tekojaan. Erityisesti seksuaalisuuden ja perheen normit nousevat ratkaiseviksi rakenteellisiksi pakotteiksi. Toisaalta alustalaisuus ja oman maan, aikoinaan itsensätoteuttamisen perustavin ehto, puuttuminen pitävät yllä pelkoa ja levottomuutta oman paikkansa kadottamisesta. Täsmennän vielä tätä oivallustani: pitkän ja kuumeisen pähkäilyn jälkeen Putkinotkon huopaamiseen ja soutamiseen löytyi selkeä roti. Loppuajan saatoinkin nauttia Lehosen aikalaiskuvauksesta, joka nauratti röyhkeillä hävyttömyyksillään ja kosketti sosiaalihistoriallisella naturalismillaan.

Ei kommentteja: