keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Pikku prinsessa

Pellervo on viime päivinä pitänyt yksin yllä Nuharupea (olen lukenut kaikki juttusi, vaikken olekaan kommentoinut). Veljeni keskittyessä enimmäkseen nykykirjallisuuteen (hei jätkä, haluaisin tietää mielipiteesi Gulliverista!), minä hyppäsin ajassa sata vuotta taaksepäin. Samalla tein aikamatkan omaan lapsuuteeni.

Äidillämme, Queen Lisbetillä, oli tapana, että joka peruskoulun kevätjuhlan jälkeen hän antoi meille stipendit kirjan ostoa varten. Mainio tapa. Viisaus asuu äideissä. Tai ainakin tuossa meidän Lisbetissämme. Meidän lukuharrastustamme on tuettu siis lapsesta saakka, ehkä siksi jaksamme jaaritella lukemastamme nykyään blogissa saakka?

Oli miten oli, ala-asteella ostetut kirjat ovat yhä hyvin, hyvin rakkaita minulle. Kaarinan kesälomat ja muut Anni Swanit on kahlattu moneen kertaan, samoin Pikku prinsessa, jonka luin pitkästä aikaa, vuosien tauon jälkeen.

Pikku prinsessa on tarina rikkauksista ryysyihin ja takaisin. Hyväsydämisen Saaran (aika samoja piirteitä kuin Änkyrässä) isä kuolee ja Saara joutuu elämään sisäoppilaitoksen ilkeän johtajattaren piikana varsin kurjissa oloissa. Tarina voisi olla liian siirappinen ja liian opettavainen, mutta sen se välttää. Toisaalta, en tiedä, kuinka objektiivinen pystyn olemaan. Kyseessä kuitenkin yksi lapsuuteni rakkaimmista tarinoista. Esimerkiksi Ronja ryövärintyttären luin vasta pari vuotta sitten ja mielestäni kirja oli tylsä, vaikka muuten Lindgrenistä pidänkin. Jos olisin lukenut kirjan jo lapsena, satu olisi saattanut näyttää aivan toiselta.

Pikku prinsessa ei kuitenkaan mielestäni ollut niin lapsellinen kuin vaikka tuo Ronja ryövärintytär. Se ei ollut satu, vaan realistinen tarina puille paljaille joutuvasta pikkutytöstä. Tai siis realistinen lukuunottamatta onnellista loppua, eihän tosielämässä mikään ikinä pääty hyvin.

Tästä esimerkkinä Pikku prinsessan kirjoittaneen Frances Hodgson Burnettin oma elämä, joka oli kaikkea muuta kuin onnellinen. Yleensä nämä suosittujen tyttökirjojen kirjoittajat (Burnettin lisäksi esim. Louisa May Alcott, L.M.Montgomery) ovat itse olleet köyhiä, sairaita ja onnettomia, mutta he ovat vastoinkäymisistään huolimatta pystyneet kirjoittamaan onnellisia tarinoita.

Ehkä heillä oli samanlainen kyky kuin Pikku prinsessan päähenkilöllä Saaralla, joka kuvitteli kaiken olevan paremmin. Että sänky ei ollutkaan kova, vaan pehmeä ja untuvapieluksinen. Että hänellä ei oikeasti ollutkaan nälkä tai vilu, eikä hän ollut köyhä, vaan prinsessa ja siksi hän ei saanut valittaa pikkuasioista, ja hänen piti kurjuudestaan huolimatta muistaa olla ystävällinen ja huolehtivainen muita, ja erityisesti huono-osaisempia kohtaan.

Ei kommentteja: