keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Oraakkeliyö

Paul Auster lienee jossain mielessä suuri nimi amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Oraakkeliyö on toinen kirja, jonka Austerilta luin ja itseasiassa olen jo aloittanut kolmatta. Ensimmäinen lukemani oli illuusioiden kirja, jonka luin pari vuotta takaperin.

Oraakkeliyötä lukiessani taisin jossain vaiheessa jo päättää, että Paul Auster pääsee suosikkikirjailijoideni joukkoon. Mutta syynä saattoi olla se että pitkä väli edellisen Austerin lukemisesta häivytti pahimmat maneerit. Niitä nimittäin Austerilla riittää. Lähtien siitä, että tähän asti tutustumieni Austerien juonikuvioon kuuluu tarinan laukaisevana voimana jokin henkilökohtainen kriisi (syöpä, koko perheen tappanut lento-onnettomuus, määrittelemätön onnettomuus/sairaus. Tähänastisen kokemukseni perusteella Austerin vaimo, Siri Hustved muuten harrastaa täsmälleen samaa juonikuvioa.

Oraakkeliyön vahvuuksia kuitenkin on Austerin itseironia, kuinka kirjailija saa loistavan kirjaidean, kuinka mies joutuu läheltä-piti-tilanteeseen ja päättää siltä seisomalta aloittaa elämänsä alusta. Kirjan kirjailija vieläpä ajaa päähenkilönsä täydelliseen umpikujaan ja luopuu koko projektista.
Toinen upea elementti on päähenkilön seikkailujen yhteys minun, Giljainin ja Zä:n yhteiseen suosikkikirjaan. Oraakkeliyön päähenkilö kun hoitaa lähes kaikki L. Bloomin aktiviteetit munuaisten syöntiä lukuunottamatta.

Kirjaa koskeva yhteenvetokin Odysseuksen kanssa samalle asteelle. Oraakkeliyö on kirja, jossa kuvataan yhden miehen elämää loppukesäisessä New Yorkissa. Tykkäsin.

Ei kommentteja: