tiistai 6. maaliskuuta 2012

Satan Leviatan

Otsikko on ruma, melko raakakin; brutaali. Koen sen kuitenkin olevan perusteltu siksi että noihin keskenään kivasti rimmaaviin sanoihin kiteytyy kahden viimeksi lukemani kirjan olennaisin. Koska molemmista kirjoista on jo Nuharupeen arviot (arvioita?) kirjoitettu, yritän olla perinteiseen tapaan niukkasanainen. Tämä on tietenkin epäreilua lukijan aliarvioimsta, sillä jo nyt tunnen että lörpätinhana on avautumaisillaan..

Aivan ensialkajaisiksi haluan toivottaa suosiollista toipumista hiljattain liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle Kari Hotakaiselle. Hänen tekstinsä ovat tarjonneet tämän kirjoittajalle mukaansatempaavia lukuelämyksiä... joka kerta.

Nyt asiaan:

"satan": Mustilla verhoilla somistetussa luolassa lepakot toteuttavat elämäänsä tekemällä merkittäviä psyyke- ja elimistökokeita tupakkatuotteilla, alkoholilla sekä mielialalääkkeillä. Koe-eläiminä he itse. Jos tollaseen kokeeseen normaali kaksijalkainen määrättäis, voitais kokeen järjestäjä laittaa syytteeseen rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Kirja on Sofi Oksasen "Baby Jane". Sujuvasti kirjoitettu. En yhtään epäile, etteivätkö toistuvien tupakkataukojen rytmittämät meikkaussessiot sekä kylpyammelillumiset ole yks yhten kirjailijan omasta elämästä. Kirjan idea lyhykäisyydessään: "homon kosto on kauhea". (Lepakkosuhteesta heteropuolelle hairahtanut päätyy lopulta exänsä murhasta vankilaan. Sen piti olla viaton itsemurha, jonka kummina päähenkilö lupasi olla. Exän exä kuitenkin oli tuon pimeän kuvion arkkitehti, eikä siinä kuviossa bi-lepakolle armoa annettu. Kaikenkaikkiaan virkistävä, nopealukuinen elämys. Tähän mennessä Sofi Oksanen on aina yllättänyt myönteisesti. Kyllä minä vielä sen puhdistuksenkin luen. Ihan sama, aloitetaanko kasvoista tai jostain navan ja saparon väliltä... meinaan se puhdistus.

"leviathan": (wiki:) alun perin mytologian vesihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Sana esiintyy Vanhassa testamentissa kuusi kertaa. Nimitystä käytetään nykyään myös mistä tahansa isosta tarunomaisesta vesihirviöstä. Nykyisessä hepreassa sana merkitsee valasta.

Televisiossa tuli hiljattain kaksiosainen ohjelma aiheesta "Amerikkalaiset valaanpyynnissä", jota sattumalta juutuin katsomaan. Kun ohjelmassa toistuvasti maihittiin nimi Herman Melville ja kirjansa "Moby Dick", olin lievästi sanoen pakon edessä. Moby Dick on luettava. Kun vielä katsottuani YLE Areenasta ohjelman kokonaan uudelleen ja viikkoa myöhemmin kakkososan silmä tarkkana, vakuutuin siitä, ettei tämä mobydick -valas ole mikään disneymäinen pehmolelu, jollaiseksi sitä olin vuosien, vuosikymmenten ajan luullut (vrt dumbo-norsu). Ehei ollenkaan. Karut tyypit karuissa oloissa, vuosia kestäneillä purjehduksillaan toteuttivat määrätietoisesti yhtä ihmiskunnan idioottihanketta, valasten lahtaamista sukupuuton partaalle. Onneksi löydettiin mineraaliöljy ja valaat jätettiin ainakin hetkeksi rauhaan... Itse Moby Dick täydentää kiinnostavalla tavalla dokumenttiohjelman jättämiä aukkoja. Lukija tavallaan pääsee mukaan tuhoon tuomitulle matkalle Kap Hornin ympäri Tyynelle Valtamerelle. Kaikki keskeiset ja tärkeät henkilöt loihditaan ilmieläviksi. Lukija on ikäänkuin ristiriitaisessa tilanteessa: tekee mieli ahmia äkkiä tarinaa eteenpäin, mutta toisaalta tekisi mieli viihdyttää itseään vitkastellen ja viipyillen tunnelmissa... Kun sitten koko kahdeksan ja puolisataa sivuinen järkäle on loppuun asti tajuiltu, sitä väkisinkin you tubeen hakusanoja... ja löytyyhän niitä. vanhempia ja tuoreempia. Siinä vanhassa elokuvaversiossa on yks paha moka. Se finaali, valasta vastaan kamppailu, ei mene niinku kirjassa. Mutta kyseinen Moby Dick -filmatisointi avaa jännällä tavalla Stanley Kubrikin Tohtori Outolempi -elokuvaa. Siinä missä Pequod-aluksen kapteeni Ahab elokuvan lopussa surffaa harppuunoimallaan kaskelottijätillä riehakkaasti kättään heilauttaen, siinä Outolempi-elokuvan ydinpommikoneessa pommin irrottanut ja sen pudotessa jytkyn päälle ratsastamaan jäänyt cowboy-sotamies heiluttaa villisti stetsoniaan: varma tuho edessä, mutta antaa mennä vaan! Tällaset elokuvissa käytetyt lajityypin sisäiset viittaukset lisäävät kiistatta elokuvan arvoa. Länsimaiselle elämäntavalle ja kulttuurille ominainen "antaamennä-meininki" lienee just se juttu, jonka kritisoimisen ja kyseenalaistamisen ansiosta Moby Duck -romaani nousi vajaa sata vuotta julkaisemisensa jälkeen kunniaan ja maineeseen - ja ajan myötä klassikoksi. Julkaisun aikaan, vuonna 1851, se hautautui buumiksi nousseen villin lännen kirjallisuuden alle... haha. tuo moby "duck" oli ihan tahaton lyöntivirne.

Oikeastaan, nyt kun tarkemmin ajattelen, tuo otsikko kuvaa kyllä molempia kirjoja. Tämä voi tuntua imartelelulta Baby Janea kohtaan, mutta ei niin, etteikö urbaani dekadenssi ilmennä ihmisen sisäistä petoa, joka riittävällä valvomisella, lääkkeiden ja viinan sekakäytöllä plus ketjupoltolla vapautuu usein verisinkin seurauksin.

Nonnih, tulipa taas tekstiä pyyhkästyä. Sanottakoon näin: Viisas ei näistä mieltänsä pahoita, korkeintaan kevyesti hymähtää: tyhmää... en viiti korjata mitään... ok, no pikkusen korjasin... ssiis hitto! kolmatta kertaa en kyllä mitään korjaa enään... kirjotan uuden jutun.

1 kommentti:

Myy kirjoitti...

Haha, "pikkusen korjasin", ajattelinkin, että kohtelitpa sofi oksasta silkkihansikkain. Mulla on Puhdistus, joten kerro, kun olet valmis siihen. Se ei enää kerrokaan itse kirjailijasta.

Olen nähnyt yhden moby dick-leffan, se oli se gregory Peck-versio- eikä todellakaan saavuttanut kirjan henkeä. Harvemminpa ne saavuttavat.

Muista palauttaa valkoinen valas kirjastoon, ettei mulle tule sakkoja.

Baby Janen voit varmaan viedä Kärppälään, Pale poimii sen sieltä niin halutessaan.