tiistai 5. kesäkuuta 2012

Monte-Criston kreivi

Ranska vuosina 1815-1840: naiset ovat kauniita, mutta vain 18 ikävuoteen saakka, miehet ovat nuorukaisia kolmekymppisiksi; kaksintaistelut ovat luvallisia keinoja puolustaa omaa kunniaansa; Champs Elyséesillä voi aamuyöllä ratsastaa kiitolaukkaa uudella hevosella; rikkaat ovat hyvin rikkaita, köyhät hyvin köyhiä; on normaalia, että apoteilla on rutkasti rahaa.

Tuohon ajanjaksoon sijoittuu Alexandre Dumas vanhemman (=paremman) romaani Monte-Criston kreivi. Joka kirjan esipuheen mukaan perustuu tositapahtumiin:
Ihminen on kostonhimoinen olento. Se muistaa kärsimänsä pahan, eikä mielellään jätä tekemättä pahalle vastarintaa. Mutta onko kosto suloinen?

Monte-Criston kreivi on tarina kostosta. Edmond Dantes, jolle on tehty vääryyttä, kostaa niille, jotka aiheuttivat hänelle kurjuuden. Tarina on rakennettu mehevästi ja todella tempasi mukaansa. Vaikka itse aihe oli täysin moraaliton, järkyttävä ja vastenmielinen, ei se estänyt sitä tyytyväisyyttä, jonka lukija kokee päästyään osalliseksi mielenkiintoista satua.

Lukemisen välissä käsittelin mielessäni monia kirjasta esiin putkahtaneita ajatuksia. Esimerkiksi ajattelin (viitaten aiemmin lukemaani kirjaan), että miten Esko Valtaoja voi sanoa, ettei pahuutta ole, kun jokaikinen meistä on valmis vaikkapa kostamaan, jos kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi. Ihminen on aina valmis ajattelemaan itseään ja ajamaan omaa etuaan. On vaikea taipua anteeksiantoon. Kyllä vain, ihminen on pohjimmiltaan paha.

Monte-Criston kreivikin tajusi kostojensa kulkiessa loppuaan, etteivät hänen tekonsa ehkä olleetkaan oikein. Kosto ei ole suloinen, vaan surullinen. Sitä Monte-Criston kreivi oli vähän kirjanakin, vaikka loppu kaiketi pitäisi katsoa onnelliseksi.

Ei kommentteja: