keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Korkeintaan vähän väsynyt

 Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -kirja vaikutti tajunnanvirralta, jonka seassa oli hyviä oivalluksia, joita olisi voinut syventää.

Olen lukenut Kolun blogeja yli vuosikymmenen. Viime vuosina enää vähemmän säännöllisesti. Minulle hän on näyttäytynyt bloginsa perusteella etuoikeutetulta: on päässyt tuosta vaan opiskelemaan yliopistoon, mitä haluaa; on saanut tehdä työkseen opintojenkin ohessa, mitä haluaa; hänellä on ollut varaa ostaa, mitä haluaa, oli se sitten latte trendikahvilasta tai laadukas kashmirvillapaita Joltain Hienolta Merkiltä. Minä sen sijaan en ole heti päässyt opiskelemaan, mitä haluan. Olen opintojen ohessa tehnyt fyysisesti raskasta työtä, josta on glamour kaukana. Aina ei ole ollut varaa edes siihen latteen minkäänlaisessa kahvilassa.

Mutta luettuani tämän kirjan ymmärrän, että Kolun elämä on näyttänyt hienommalta kuin mitä se on ollut. Miten kauheaa ensinnäkin se, että on joutunut tuotteistamaan itsensä. Outoa, ettei kirjoittanut tästä suoraan, vaikka sehän on kaiken uupumuksen takana. Toiseksi, minä en tunne yhtään kolmekymppistä naista, joka olisi burnoutissa. Tässä tulee se, mikä on toinen Kolun ongelma: hän asuu Helsingissä, jossa on helsinkiläiset ongelmat. Senhän hän itse vähän myöntääkin: mökillä haravointi vähentää burnoutia. Luonto hoitaa ja sen ääreen ihminen kuuluu. Ei Punavuoreen tai Kallioon kerrostaloyksiö/kaksio/mihin-ikinä-bloggaajalla-onkaan-varaa-asuntoon.

Kirjan ongelma on se, ettei siinä ole lajiteltu aiheita yhden teeman alle. Esimerkiksi puhelin- ja someasiat olisi voitu laittaa yhden otsikon alle, ihmissuhteet toisen jne. Nyt kirja on alusta alkaen yhtä tajunnanvirtaa siivitettynä sitaateilla. Oi voi, kuinka kyllästyttävää oli viitata aina johonkin tutkimukseen tai haastatteluun, jonka avulla Kolu perusteli ajatuksiaan. 

Burnouteistakin olisi voinut kirjoittaa yhden otsikon alla ja seikkaperäisemmin. Nyt niihin viitattiin koko ajan hieman, annettiin ymmärtää vähän, että mistä ne johtuivat, mutta syvällisempi kertominen jäi tekemättä. Ymmärrän, että kyseessä mitä henkilökohtaisin juttu, mutta eikös kirjan pitänyt kertoa juuri uupumuksesta..

Kirja oli kuin pitkä blogiteksti, jossa oli paljon hyviä pointteja, mutta ne jätettiin ilmaan, vaikka niitä olisi pitänyt analysoida. 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Ole niin kiltti, äläkä rakasta häntä

 Jojo Moyesin Ole niin kiltti, äläkä rakasta häntä kiinnosti minua, koska tästä oli juuri ilmestynyt elokuva, jota ei ollut aivan täysin lytätty. 

Olen aiemmin lukenut Moyesilta romantisoidun kuvauksen eutanasiasta ja ajattelin, että tässä luultavasti myös yritetään heruttaa lukijalta kyyneliä. Enkä ihan metsän mennyt arvailujeni kanssa. 

Kyseessä siis kahdella aikatasolla liikkuva rakkaustarina. Teemana on avioliiton ulkopuolinen suhde sekä 1960-luvulla että 2000-luvulla. Lukujen välillä nähdään sitaatteja rakkauskirjeistä, joita todelliset ihmiset ovat lähetelleet. Tämä on erittäin hämmentävää aluksi, koska luulin, että ne liittyvät kirjan juoneen. 

Moyes yrittää tosissaan saada lukijan herkistymään. Jennifer ja Anthony eivät millään meinaa saada toisiaan 1960-luvulla, mutta kovin etäiseksi heidän suuri rakkaustarinansa jää. En näe mitään ihanan romanttista Anthonyn kirjeissä, koska hahmo nyt kertakaikkiaan jää niin ohueksi, ettei häneen voi samaistua.

Jenniferin osio on aivan liian pitkä ja ehdin kyllästyä monta kertaa, ennen kuin Moyes pääsi eteenpäin. Elokuva on kirjaa tiiviimpi taiteen muoto, joten elokuvana tämä voi ollakin ihan hyvä.




Kapina tehtailla

 Seppo Aallon Tieto-Finlandiallakin palkittu Kapina tehtailla -teos on vaikuttavaa luettavaa. Tätä se on perinpohjaisen tutkimustyön, hyvinjäsennellyn sisällön ja vetävän tyylin ansiosta. 



Kirja kertoo Kuusankoskella sijainneiden Kymintehtaiden tapahtumista keväällä 1918. 

Aluksi Aalto taustoittaa sisällissodan tapahtumiin johtaneet syyt. Jo ennen suurlakkoa tehtailla alettiin vaatia parempia oloja työläisille. 

Ylellä oli jokin aika sitten historiasarja, jossa käsiteltiin seksuaalista ahdistelua. Yksi jakso käsitteli Kymintehtailla tapahtunutta naisten ahdistelua. Se mainitaan myös tässä teoksessa.

Itselleni tuli uutena tietona, että Gösta Serlachius oli ollut tehtaiden johdossa ja suhtautunut erittäin nihkeästi työläisten vaatimuksiin. Sehän on tunnettua, että Mäntän tehtaalla ei kapinoitu, mutta jos Serlachius olisi jäänyt Kuusankoskelle, hän tuskin olisi selvinnyt hengissä.

Aalto painottaa, että Kuusankosken punaiset eivät halunneet bolsevikkejä Suomen johtoon. He halusivat itsenäisen Suomen, jonka johdossa olisi myös vasemmistopuolueen edustajia. Porvarillinen Suomen senaatti oli yksi syy sisällissodan syntymiseen. Tämä on tärkeä muistutus, koska yhä edelleen monelle on epäselvää, mitä asiaa punaiset sisällissodassa ajoivat.

Punaisten liipaisinsormi ei aluksi ollu herkkä ja teloituksia paheksuttiin. Kevään edetessä punaisetkin tekivät kostoteloituksia. Valkoisten tultua Kuusankoskelle, paikkakunnalla alkoi todellinen verilöyly, jonka tarkoituksena oli tehdä poliittinen puhdistus.

Ahdistava, mutta informatiivinen lukukokemus.


torstai 19. elokuuta 2021

Pohjolan leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632/ Jumalan vihan ruoska

Sukelsin 1600-luvulle Mirkka Lappalaisen laadukkaiden teosten, Pohjolan leijonan ja Jumalan vihan ruoskan, kautta.


Pohjolan leijonassa Mirkka Lappalainen kertoo, miten ailahtelevan Kaarle IX:n jälkeen valtaistuimelle nousi teini-ikäinen Kustaa II Aadolf, joka sai 20 vallassaolovuotensa aikana vakautettua Ruotsin hallinnollisen järjestelmän. Seuraukset näkyivät Jumalan vihan ruoskan aikaisissa tapahtumissa, suurissa kuolonvuosissa 1695-97, kun Ruotsin valtakunnassa rahvas ei noussut kapinoimaan esivaltaa vastaan nälkäkurjimuksesta huolimatta. Oikeuslaitokset kokoontuivat ja hallinto ei kaatunut, vaikka koko valtakunta näki nälkää ja kuoli tienpientareille. 

Lappalainen murtaa historian myytit Kustaa II Aadolfista jumalallisena yli-ihmisenä, mutta arvelee, että ajan henki luultavasti oli saanut Kustaa Aadolfin itsensäkin uskomaan siihen, että hän oli valitun kansan johtaja. Lappalainen kuvailee 1600-luvun epätieteellisen maailmankuvan hyvin ja saa lukijan ymmärtämään sen aikaisten ihmisten ajatusmaailmaa, jota värittävät niin Raamattu kuin taikausko. 

Jumalan vihan ruoskassa Lappalainen kertoo Ruotsin valtakunnan kohtaamasta nälänhädästä 1600-luvun lopulla. Lappalaisella on paljon ruohonjuuritason esimerkkejä, mitä nälkä aiheutti. Puistattavia rikoksia eri puolilta Suomea, jossa nälänhulluudessa tapettiin lähimmäisiä. Pikkulasten kohtaloita oli sydäntäsärkevää lukea. Lappalainen on tehnyt tarkkaa työtä syistä, jotka ajoivat Suomen näin pahoihin nälkävuosiin. Tärkeää on, että hän päivittää historiantulkintaa ja tutkimusten valossa osaa kyseenalaistaa aiempaa, kuten Jutikkalan tulkintoja.

Molemmat kirjat olivat erinomaisia teoksia Suomen 1600-luvusta ja valottivat sen aikaisten ihmisten elämää. Kyllähän sitä tuli miettineeksi, miten ihmeessä minä voin olla olemassa, kun esivanhempani ovat joutuneet elämään noin epävarmassa maailmassa.

torstai 15. heinäkuuta 2021

Tyttö ja helmikorvakoru

Odotukset eivät olleet korkealla, kun ryhdyin lukemaan Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakorua. Mielestäni kirjasta tehty elokuva on ihan kelpo viihdettä. Sellaiseksi tämä kirjakin lopulta osoittautui.
Kirja kertoo taidemaalari Johannes Vermeerin taloon piiaksi tulevasta 16-vuotiaasta Grietistä. Griet pääsee siivoaamaan taitelijan ateljeeta ja Vermeer huomaa hänen taiteen ymmärryksensä. Vermeerin mesenaatti ihastuu Grietiin, minkä vuoksi hän päätyy maalauksen aiheeksi.

Mielestäni Chevalier saa ihan uskottavasti luotua 1600-luvun Hollannin todeksi. Kirjan keskeisenä teemana on naisen vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa tulevaisuuteensa patriarkaattisessa yhteiskunnassa. Valitsit mitä hyvänsä, olet piika kuitenkin, on kirjan sanoma.

Joskus näitä bestsellereitä lukiessa tulee ihmetelleeksi, miksi tästäkin kömpelöydestä on tehty elokuva. Mutta tätä lukiessani ymmärrän varsin hyvin sen suosion. Sen onnistumisia oli historiallisen hahmon, Vermeerin, pitäminen mystisenä näkökulman ollen fiktiivisessä Grietissä, jonka pään sisään saikin ujuttaa kaikenlaista ilman ristiriitaa historian tutkimuksen kanssa. Taannoin lukemassani Johanna Venhon Sylvi Kekkos -kirjassa häiritsi se, että se tuntui liikaa kuvittelevan, millainen Kekkonen oli ollut. Pitää osata tehdä kuvitelma uskottavasti, jotta kirjastakin saa hyvän.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Aki Hintsa - voittamisen anatomia

Oskari Saaren kirjoittama Aki Hintsa - voittamisen anatomia keskittyy Aki Hintsan kehittämän hyvinvointimallin esittelyyn. 

 Kirjassa sivutaan myös Hintsan elämän tärkeitä tapahtumia, joista erityisesti lääkärinpesti Etiopiassa vaikutti ratkaisevasti hänen hyvinvointimallinsa luomiseen. Noudattamalla tätä mallia ihminen pääsee nauttimaan elämässään kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Hintsan malli kuulostaa yksinkertaiselta: tarpeeksi unta, säännöllistä liikuntaa, terveellistä ruokaa, ei liikaa töitä, aikaa perheelle ja itselle. Mutta monelle nämä ovat haastavia toteuttaa. Kirjan esimerkkitapaukset osoittavat, että erityisesti riittävä uni  voi olla kaikista vaikeinta saavuttaa. 

Oskari Saari ei ole erityisen taidokas kirjoittaja, mutta sisällön kahlaaminen ei kuitenkaan käy ylivoimaiseksi. Kari Hotakainen olisi aiheesta saanut puhuttelevamman, kuten teki Räikkösenkin kohdalla.

Surullista oli se, että Hintsa ei ehtinyt itse noudattaa omaa hyvinvointimalliaan, koska kuoli pian kirjan julkaisun jälkeen.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Oma huone

 Virginia Woolfin Oma huone oli hieno puheenvuoro naisista ja kirjallisuudesta.

Woolfia pyydettiin pitämään esitelmä Newnham Collegen taideseuralle ja Girton Collegen Odtaa-seuralle lokakuussa vuonna 1928 aiheesta naiset ja kirjallisuus. Oma huone -essee pohjautuu näihin esitelmiin.

Woolf käsittelee kirjoituksessaan naisen roolia kirjallisuudessa historian saatossa. Miksi nainen ei kirjoittanut 1500-luvulla sellaisia mestariteoksia kuin, mitä Shakespearen kynästä syntyi? Koska naisella ei ollut siihen edellytyksiä. Hänellä ei ollut koulutusta, hänellä ei ollut omaa tilaa ja aikaa kirjoittamiseen. Hänen oletettiin hoitavan kotitöitä. Hänen mielenterveytensä ei olisi mitenkään kestänyt sen ajan ilmapiirissä sitä, että hän olisi salassa muilta ihmisiltä ryhtynyt kirjoittamaan. Tilanne oli Jane Austenin aikana jo toinen. Mutta Jane Austenkin kirjoitti kirjansa yleisessä tilassa ja salaa. Tämä oli jotain, mitä en ollut osannut edes ajatella. Minkälaisessa valossa Austenin teokset tämän tiedon ansiosta näyttäytyvätkään!





Woolfin esseee ei ole valitettavasti vanhentunut sadassa vuodessa. Naisella on yhä heikommat mahdollisuudet yhteiskunnassa. Pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä, ja naisen euro on 84 senttiä täällä Suomessa. Pirjo Markkola on sanonut, että "Suomen historiassa ansiotyö on merkinnyt suurimmalle osalle naisista yksitoikkoisia ja huonosti palkattuja tehtäviä, joita ei ole arvostettu ammattityönä. Tästä taas on seurannut, että naiset itse ovat usein pitäneet palkkatyötä toisarvoisena asiana elämässään." Tällaiseen ajatteluun olen törmännyt omassa kaveripiirissänikin. Että mielekäs ansiotyö on jotenkin miehinen ominaisuus.

Tehkäämme niin kuin Woolf sanoo: hankkikaamme oma huone ja omaa rahaa, jotta voimme toteuttaa itseämme.

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Koirankynnen leikkaaja/ Siintävät vuoret

Luin painoksen, jossa oltiin yhdistetty kaksi hyvin toisistaan poikkeavaa Veikko Huovisen kirjaa. 

 Koirankynnen leikkaaja on vuonna 1980 julkaistu historiallinen romaani, joka kertoo savottatyömaasta sotien jälkeen. Savottaan päästään sotainvalidi Mertsin kautta. Vammautunut Mertsi on saanut päähänsä lähteä leikkaamaan pystykorvakoiran kynsiä. Peitellen oikeaa matkansa määrää, ettei joutuisi naurunalaiseksi, hän päätyy savotalle. 

Koirankynnen leikkaajassa on monenlaisia ansioita. Huovinen kertoo sydämellisesti ja ymmärtäväisesti tarinaa niin Mertsin kuin koirankin näkökulmasta. Kaikilla meillä on paikkamme maailmassa, se on Huovisen sanoma. Savotan rankkaa työtä katsotaan 35 vuoden välimatkan päästä, Huovinen on sen tallentanut muistiinsa ja tehnyt eläväksi. 2020-luvulla moinen työmaa vaikuttaa eksoottiselta. Pula-aika, tulipalopakkasessa teiden jäädyttäminen hevosella ja pumpulla, näädän metsästys, kiitos tästä hienosta aikamatkasta Huoviselle. Ja kaiken tämän Huovinen kertoo pilke silmäkulmassa, lempeällä huumorilla. On tämä vaan hyvä kirja!

-------------------------

Siintävät vuoret taas on aivan jotain muuta. 1959 julkaistu kirja kertoo aikansa kuvan. On työmaa taaskin, mutta on mystiset vuoret, joiden taakse päähenkilö Reima haaveilee pääsevänsä töistä, jossa päivät kuluvat toistensa kaltaisina. Siellä varmaan on paljon paremmin kuin täällä. Sinänsä tuollainen haave olisi ollut kiintoisa pohja kirjalle. Että miksi pitää kaivata parempia aikoja ja paikkoja, miksi ihminen ei tyydy. 

Mutta Huovinen ei jää pohdiskelemaan sitä, vaan alkaa kertoakin rakkaustarinaa. Reima ihastuu tyttöön, joka hänen pitää saattaa vuorten toiselle puolelle. Kirjasta tuleekin tie-romaani. Mutta kovin etäiseksi tarinan hahmot jäävät. Se ei edusta sitä Huovista, jonka minä olen oppinut tuntemaan. Kirja on raakileen oloinen, tarina tuntuu keskeneräiseltä.

Ainoa, mikä muistuttaa Huovista, on luontokuvaus. 

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

 Antti Heikkisen elämäkerta Juice Leskisestä oli teos julkisesta ihmisestä, jonka elämässä ei ollut mitään kadehdittavaa. 

Esipuheessa tulee selväksi, että Heikkinen lukeutuu Juicen faneihin. Alussa ihmetyttää, kun Heikkinen käy ostamassa kaljaa kuolemansairaalle Juicelle ja vasta kaljanhaun jälkeen ymmärtää, että ostokset olisi kannattanut jättää tekemättä. Fanius ylittää järjen, kun kirjoittaja ei kykene kieltäytymään idolin pyynnöstä. Juicen tila oli toisaalta niin huono jo tuossa vaiheessa, että pari kaljaa tuskin muuttivat asiaa mihinkään suuntaan. Moinen yksityiskohta heti kirjan alussa ihmetytti (en tise olisi kehdannut kertoa olleeni noin tyhmä), mutta kirjan edetessä huomasin, miten se tuli kuvanneeksi koko teosta. Kirja kun tosiaan on fanin tekemä.

Risainen elämä on kattava. Se kertoo Juicen elämästä jo ennen hänen syntymää ja päättyy hänen kuolemaansa. Heikkinen on haastatellut lukemattomia Juicen tunteneita. Käsitys siitä, millainen Juice oli ihmisenä, piirtyy monipuolisena esiin. Herkkä, narsisti, ujo, räävitön, itserakas, rakkautta kaipaava. 

Mikä minua häiritsi kirjassa, oli haastattelut litteroituina, lätkäistyinä osaksi kerrontaa, murteineen kaikkineen. Monesta haastateltavasta tuli ääliömäinen kuva. Esimerkiksi Veltto Virtasesta, joka kehui sekä Juicea että itseään älyköksi. Myös Juicen jatkuva jalustalle nostaminen hänen neroutensa vuoksi, sai minut kyseenalaistamaan hänen tuotostensa hienouden. Mielestäni hänellä on ollut joitakin hyviä biisejä siellä ja täällä, mutta hän ei ole saanut aikaan edes yhtä hyvää levykokonaisuutta. Protestilauluja ja alapäähuumoria riittää, se on kaukana neroudesta. Ismo Alanko sanoo kirjassa hyvin, kun hän toteaa, että riimittely kahlitsee. Vaikka Leskinen olikin sujuva riimittelijä, hän oli paljon tyylinsä vanki. 

Juicen ylivertainen älykkyys tuli kyseenalaistettua siinäkin, kun hän jätti dialyysihoitoja väliin ja aiheutti niin oman kuolemansa. Heikkinen spekuloi, että Juice otaksui pystyvänsä parantumaan itsestään. 

Heikkisen fanius paistaa esille monessa kohdassa. Paitsi Juicea, hän selvästi fanittaa Suomi-rockia muutenkin. Välillä ärsytti, kun haastateltavat esiteltiin "Yön Olli" -tyylisesti. Mitä minä kaipaan tietokirjalta, on asialinja eikä Suosikki-lehden tyylistä journalismia. Leskisen levyarviot olivat myös pieni kummallisuus. Levyt esiteltiin lyhyesti ja ohuesti. Biisien taustatarinoita spekuloitiin vähän ja todettiin, mitä mieltä kirjailija niistä oli. Ei ehkä onnistunein ratkaisu esitellä Juicen tuotantoa.

Kirjan ansio oli se, että lähteitä oli käytetty runsaasti. Kirjailija oli kääntänyt monet kivet, jotta lukija saisi Juicesta totuudenmukaisen kuvan.

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Ensimmäinen nainen

 Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoi Sylvi Kekkosen tarinan.

Venho on asettunut Sylvi Kekkosen asemaan ja kertoo kirjan minämuodossa. Kirja sijoittuu vuoteen 1966 ja Kekkosen lisäksi ääneen pääsee hänen muotokuvamaalarinsa.

Kirja on runomaisesti kerrottu. Voisin olettaa, että siinä on otettu vaikutteita Kekkosen omasta kirjoitustyylistä. 

En aina oikein ymmärtänyt kaikkia kielikuvia. Ärsyynnyin korkealentoisesta tyylistä, koska se sai päähenkilön vaikuttamaan haavekuvalta, ei elävältä ihmiseltä.

Ihmettelin sitäkin, että Kekkosesta oli tehty valittaja. Varmasti olikin surkeaa olla naimisissa Kekkosen kanssa, mutta jatkuva haikailu pikkulapsiaikaan kummastutti. Isoäitiys jätettiin lähes mainitsematta. Tällaisenko kuvan Venho todella sai Kekkosesta?

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Tietysti käytiin läpi puolison naisseikkailut. Sylvin suhtautuminen niihin oli yksi olennaisin juonikuvio ja varmasti aihe, jota moni on miettinyt. Että miten se avioliitto kesti ne kaikki sivusuhteet. Muuten itse Sylvi saunoi mökillä ja poti olemassaolon tuskaa.

Minä mietin, että mihin tarvittiin muotokuvataiteilijaa sivuhahmona, miksi juuri vuosi 1966, miksi nämä name-droppailut Eino Leinosta alkaen, miksi ei enemmän huumoria ja vähemmän kaunokielistä tyylittelyä? 





torstai 7. tammikuuta 2021

Tytön tie

Reetta Meriläisen Tytön tie -muistelmat oli kiinnostava katsaus viime vuosikymmeniin ja muutokseen, mikä on tapahtunut viisikymmentäluvulta tähän päivään.

Meriläinen kirjoittaa lapsuudestaan Polvijärvellä. Pohjois-Karjalan ihmisistä, tavoista, ruuasta. Ajanjaksosta, joka on mennyt. Hän kertoo aikuistumisestaan Joensuussa, opiskeluistaan ja työurastaan toimittajana.

Tytön tie vaikuttaa perinnöltä, jonka Meriläinen haluaa jättää jälkipolville. Se on taidokkaasti kirjoitettu muistelmateos, yhtään vähempää ei voisi Hesarin emeriittapäätoimittajalta odottaakaan. 

Meriläinen kertoo omaa tarinaansa, yleisemmin ajankuvaa ja mielipiteitään esimerkiksi kirkosta. Ehkä mielipiteistä tuli tajunnanvirtavaikutelma. Muuten hyvin rajatussa ja tiivistetyssä teoksessa ne eivät tuntuneet kuuluvan kokonaisuuteen.

Kaupungistuminen vähentää Meriläisen-kaltaisten tarinoita. Toisaalta haluan uskoa, että Suomi on tasa-arvoistunut. Meriläisen kohtaamaa "kalustetut olohuoneet" -omaavien ihmisten ylenkatsetta ei enää tapahdu. Wifi toimii maaseudullakin, maailma on pienentynyt sitten 70-luvun.


perjantai 1. tammikuuta 2021

Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina

 Ulla-Maija Paavilaisen kirja Kirsti Paakkasesta on kirjoitettu sadunomaisesti.


Satuhan Paakkasen elämä on ollutkin: köyhästä maalaismökistä rikkauksiin, mutta täysin omin avuin. Paakkasen suuri suru oli joutua luopumaan elämänsä rakkaudesta, aviomiehestään, koska Paakkanen ei voinut saada lasta ja mies halusi perheen. Niinpä Paakkanen päätti ruveta bisnesnaiseksi. Womenasta ja Marimekosta tuli hänen lapsensa. 

Kirjassa sanotaan, ettei rakkaus kohdistu pelkästään ihmisiin, vaan sitä voi tuntea elämäntyötäänkin kohtaan. Silti kirjan nimi ei oikein tunnu toimivan. Se antaa väärän vaikutelman ja kirjassa sitä pitää selitellä liikaa.

Muuten Paavilaisen kirjassa ei ole mitään vikaa. Se on kerrassaan ihastuttava. Inspiroiva, mutta myös haikea tarina määrätietoisesta naisesta, joka ei lannistu vaikeuksien edessä ja saa toteutettua unelmansa. Paakkasen aikana Marimekosta tuli laadukas, raikas brändi, joka minun mielestäni kohtasi kolhuja imagoonsa Ihamuotilan aikana. Ei ole oikein, että näin suomalaisen yrityksen tuotteeessa lukee, että se on Thaimaassa tehty.

Paakkanen kertoo, että aluksi häpesi maalaisia juuriaan. Sittemmin hän on nostanut niitä esiin siinä määrin, että kummastelen, ettei Paavonaukiolla ole Paakkasen patsasta. Tämä suurnainen Lannelta olisi sen ansainnut.

Mitä sydän halajaa

 Ulla-Lena Lundbergin Mitä sydän halajaa ei ollutkaan romaani, vaan Lundbergin tutkielma kirjan nykyhetken (1990-luku) ahvenanmaalaisista.


Kirja on osa trilogiaa, jonka aiemmat osat ovat Suureen maailmaan ja Leo. Viimeksi mainittu on minulta vielä lukematta. Ne kertovat Lundbergin suvun tarinaa, jonka keskiössä on suvun elinkeino: laivat. 

Mitä sydän halajaa -kirjassa purjelaivat ovat painuneet historiaan ja ahvenanmaalaiset käyvät risteilyaluksilla töissä. Lundberg kertoo tässä omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä työstään antropologina. Hänen sukulaisensa olivat pääosissa aiemmissa trilogian osissa ja tässä kirjassa verrataan heidän elämäänsä nykypäivän ahvenanmaalaisiin. Loppupäätelmänä Lundberg toteaa, että menneen ja nykyisyyden välillä ei ole suurta eroa. 

Olisin mieluummin lukenut trilogian päätösosan fiktiivisenä tarinana. Haastatteluosiot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta kokonaisuutena kirja oli liian sekamelska autofiktiota ja antropologista tutkielmaa.