Delfiinimeditaatio ja muita novelleja.

 Harry Salmenniemi.

Tämä ei ole mikään arvio. Tämä on merkintä siitä, että vielä muistan lukeneeni yllämainitun kirjan joku viikko sitten

Tarja halonen on kusimulkku. Tämän mainitakseen Salmenniemi käy kaikki suomen presidentit läpi nimittäen jokaista vuorollaan kakkapilluksi. Voidaanko siitä, ettei halosta tituleerata kakkapilluksi vaan äijämäisen reteesti - jotakuinkin kunnioittavasti - kusimulkuksi, päätellä kirjailijan olevan sisälähtöisesti kallellaan demareiden suuntaan. Jos niin on, sillä ei ole mitään merkitystä. Mulle aivan sama mistä leiristä kirjailija ponnistaa ja mistä aatteista ammentaa.

Joku kirjan jutuista, novelleista, paljastui kirjan loppumaininnan mukaan artisti keekin haastatteluksi. Jaa että kuka tai mikä on keekki. Ihan sama, joku kakkapillukusimulkku vissiin. Mutta niin tärkeä, että siitä on pitänyt kirjaan kirjoittaa. mutta meikälle: evvvk

Tunnustan nyt suoraan, etten edes yritä arvioida, onko Salmenniemen kirja merkittävä ja tärkeä. Ei minulla ole moiseen henkistä kapasitanssia. Ai että mikäkö on kapasitanssi. Teslan faradayhäkissä esitettävä perinteinen serbialainen kondensaattorin yksikkö, faradi, varsin veikeä kansantanssi. Mutta tästä Salmenniemi ei kirjoita mitään, kunhan runoilee, sanoilla taitelee. Harmi - ja oikeastaan pikkusen säälikin - muuten olis saanu meikäläiseltä täydet pisteet syvät kumarrukset ja hurraahuutoja, lisää lisää, encore!

No nyt! Nyt kun tuota asiaa sivaltaen liukkaasti mielen päällä kielen päällä pyörittelin, tuo koko kakkapillu/kusimulkku -juttu on kirjailijan lukijalle heittämä jäynätäky, imbesillimittari. Joka siihen tarttuu, ilmaisee olevansa lapsi/lapsenmielisen tasolla. Hyihelvetti että kyllä nyt hävettää. Unohdetaan koko tää kirjotus. Ok, sovitaan, etten mä julkase tätä.... 

nomutta no mutta mutta kun se merkintä "olen lukenut"...

Ratkaisuja läskeille

 Ellibs-kirjastosovelluksen kautta tulee kuunneltua äänikirjoja, joita ei koskaan tulisi luettua. Tällainen oli Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille -kirja, jossa hän kertoo omakohtaisia kokemuksia lihavien kokemasta syrjinnästä.

Aihe on rankka ja surullinen. Itsekin olen ihmetellyt sitä, miksei lihavuuden yhteydessä puhuta siitä, että se johtuu mielen sairaudesta. Kyse ei ole itsekurista ja karkkilakosta, vaan siitä, että suhde syömiseen on vinoutunut. 

Olen Omaheimon kanssa samaa mieltä lähes kaikesta, mutta lihavuuden selittäminen kilpirauhasen vajaatoiminnalla on tekosyy, jolla yritetään selittää lihavuuden johtuvan jostain muusta kuin pään sisällöstä. 

Aarresaari

 Robert Louis Stevensonin Aarresaaren varasin vahingossa kirjastosta selkokielisenä. Kirjan jännitys kärsi aika paljon (ja olisi ollut hauska tietää, olisiko siinä tosiaan ollut jännitystä yhä, vai oliko yli sadassa vuodessa vanhentunut sen suhteen) yksinkertaisista lauseista ja sai hahmot näyttäytymään todella pölvästeiltä (ai kartanonherrako tuosta noin vain kertoi kaikille, että on lähdössä etsimään aarretta).

Juonihan oli mainio ja varmasti täydellinen 10-12-vuotiaille, jotka ovat seikkailukirjaiässä. Se, että päähenkilö on lapsi, on tietysti samaistumisen kannalta tärkeää ja salattu aarre nyt todellakin on juonenjuju, joka kutkuttaa. Selkokielisyydestä huolimatta haistoin kirjan hauskan romantisoidun kuvauksen merirosvoelämästä ja toiveen siitä, että olisinpa lukenut tämän ollessani vitosluokalla.

Mielestäni Mauri Kunnaksen versio tästä on ihan onnistunut, vaikka siinä on siloittelutarkoituksessa jopa vuohenlihansyönti vaihdettu vuohenmaidonjuonniksi.

Kalmoja alkuperäisessä Aarresaaressa tulee röykkiöittäin. Siksi oli perin kummallista, että se luuranko lähellä aarteen paikkaa aiheuttaa merirosvoille pelkotiloja. Juurihan he ovat itse tappaneet vastustajiaan ja heidän kavereitaan on listitty. Mutta tuoreessa veressä ei ole mitään hirvittävää, luurangossa on, koska se voi kummitella. Tämäkin toisaalta tätä merirosvomytologian ylläpitoa, kuolema ei ole loppu, vaan alku, kaikkien elävien kauhistukseksi.

Talvisota

 Antti Tuurin Talvisota on kelpo sotakirja. Tuuri kuvaa sekasortoiset tapahtumat eleettömästi, tunnistettavaan tyyliinsä. Toisinaan sotakirjoja lukiessani en oikein meinaa pysyä mukana kirjan tapahtumissa ja jopa tietokirjoissa, kuten Keskipersun Tolvajärven jälkeen, minulla on ollut vaikeuksia hahmottaa esimerkiksi rintamalinjan kulkua. Tuurin kohdalla tätä ongelmaa ei ole, koska hän kirjoittaa tosi yksinkertaistetusti, mikä on hyvä juttu. Tosin jos parikin sanaa jää välistä narkoleptisen kohtauksen takia, voi jotain olennaista jäädä juonesta vaille.

Talvisota sijoittuu Taipaleenjoen ja Äyräpään rintamille. Ensin mainitussa soti myös isopappani veli, joka jäi sille tielleen. Tuuri kuvaa kylmät olosuhteet, niin, että omiakin varpaita palelee ja nälkä tulee, vaikka olisi juuri papukakkua syönyt. Tuurin kirjoja lukiessa tuntuu usein siltä kuin lukisin aikalaisen muistelmia, enkä historiallista romaania.

Suomen ruokahistoria

 Ritva Kyllin Finlandia-palkittu Suomen ruokahistoria oli kerrassaan mainio tiivistelmä siitä, mitä suomalaiset ovat satojen vuosien aikana syöneet. 

Yllätyin, että keskiajalla Lapissa kuivatettuja kaloja vietiin keski-Euroopan ruhtinaiden ruokapöytiin.

Itse rakastan mämmiä ja hernekeittoa, ja ne ovatkin todellisia perinneruokia, peräisin keskiajalta molemmat ja liittyivät olennaisesti katolilaisuuteen. Mämmi oli etenkin pitkäperjantain herkku, koska se oli liian pyhä päivä lämpimän ruuan valmistamiseen. Hernekeittoa syötiin torstaisin, koska se oli oivaa paastoruokaa - lihattomana siis.

Ritva Kylli pohtii, oliko Suomen ruokahistoria kuitenkin ennemmin nälänhädän ja puutteen historiaa, koska Suomen ankarissa oloissa on vuosisatojen aikana aina koettu paljon katovuosia, jolloin on syöty sitä, mikä nyt on edes jotenkin sulanut mahalaukussa. Ei ole ollut paljon valinnanvaraa.

Mikä sitten on todella perinteistä suomalaista ruokaa, hernekeiton ja mämmin lisäksi? No, silakka, nauris ja peruna, leipä ja puuro. Peruna tuli Suomeen 1700-luvulla, joten todella perinteistä olisi silakka ja leipä. Kasviksia Suomessa on syöty huonosti, salaatti oli äimistys vielä 1800-luvulla, jolloin rosolli alkoi yleistyä joulupöydissä.

Rukiin viljava historia

 Annika Lutherin Rukiin viljava historia on kaunokirjamaisesti kirjoitettu faktapohjainen teos, jonka pääosassa oli ruis. 

Lutherin valitsema tyyli on miellyttävä. Kirjassa seurataan rukiin matkaa Suomeen. Aikajana on tuhansia vuosia ja tapahtumat alkavat Turkista. 

Kirjassa oli minulle paljon uutta, kuten se, ettei Ruotsissa ole ollut riihiä ja miten Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana, Stalinin piirittäessä Leningradia tiedemiehet suojelivat omalla hengellään viljansiementen tutkimusaineistoa.

Paikoin Lutherin osaamattomuus maanviljelyn saralla tulee ilmi, mutta muutoin teos on oikein kelpo tiivistelmä rukiin viljelyn historiasta.

Sellainen sivuhuomio, että onpa sääli, että kirjakritiikkiä on yhä vähemmän ja vähemmän. En googlettelusta huolimatta löytänyt tästä teoksesta arvosteluja, mikä on sääli. Tämä oli Finlandia-ehdokkaanakin, mutta olisi ansainnut enemmän julkisuutta.

Keho

 Laura Kolben Keho-kirja on omaelämäkerta, jossa Kolbe käsittelee kehonsa muutoksia, mutta myös sukuhistoriaansa ja kasvamista perheessä, jossa kulisseja pidettiin yllä, vaikka vanhempien avioliitto rakoili.

Kolbe kuvaa sitä, millaisessa yhteiskuntaluokassa kasvoi ja miten hänen sukunsa noudatti lasten kasvatuksessa aikansa luokkaihanteita. En voinut samaistua mitenkään näihin huomioihin, koska olen elänyt maaseudulla, jossa ihmiset ovat paljon tasaveroisempia keskenään. Siivoushulluus, jossa "pestiin torpan hajut", ei ole tuttua suvussani. Ainakaan omat vanhempani eivät ole sellaisesta kertoneet kärsineensä. Ehkä siksi, kun tässä edelleen torpissa asutaan. Siksipä ei ole viikkosiivouksen tarvinnut olla noin sekopäistä jynssäystä. Ja siksi MINUN mielestäni ei ole siivoushulluutta pyyhkiä pöytä ruokailun jälkeen. En siis aivan allekirjoittanut ilmeisesti tutkittua ja yleistä tapaa, että maaseudun juuret olivat niin hävettäviä, että sen hävittämistä piti toteuttaa suorastaan pakkomielteisesti.

Kirjasta jäi minulle vähän ylenkatseinen kuva, vaikka Kolbe tuntuukin rehellisesti kertovan omasta elämästään. Silti sen rehellisyys tuntuu vähemmän aidolta kuin esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Paino. Ihan kuin Kolbe pidättelisi jotain eikä uskaltaisi olla aivan täysin rehellinen kaikista kurjista asioista. Tai ehkä tämä on vain historiantutkijan analyyttista tekstiä.