Laura Kolben Keho-kirja on omaelämäkerta, jossa Kolbe käsittelee kehonsa muutoksia, mutta myös sukuhistoriaansa ja kasvamista perheessä, jossa kulisseja pidettiin yllä, vaikka vanhempien avioliitto rakoili.
Kolbe kuvaa sitä, millaisessa yhteiskuntaluokassa kasvoi ja miten hänen sukunsa noudatti lasten kasvatuksessa aikansa luokkaihanteita. En voinut samaistua mitenkään näihin huomioihin, koska olen elänyt maaseudulla, jossa ihmiset ovat paljon tasaveroisempia keskenään. Siivoushulluus, jossa "pestiin torpan hajut", ei ole tuttua suvussani. Ainakaan omat vanhempani eivät ole sellaisesta kertoneet kärsineensä. Ehkä siksi, kun tässä edelleen torpissa asutaan. Siksipä ei ole viikkosiivouksen tarvinnut olla noin sekopäistä jynssäystä. Ja siksi MINUN mielestäni ei ole siivoushulluutta pyyhkiä pöytä ruokailun jälkeen. En siis aivan allekirjoittanut ilmeisesti tutkittua ja yleistä tapaa, että maaseudun juuret olivat niin hävettäviä, että sen hävittämistä piti toteuttaa suorastaan pakkomielteisesti.
Kirjasta jäi minulle vähän ylenkatseinen kuva, vaikka Kolbe tuntuukin rehellisesti kertovan omasta elämästään. Silti sen rehellisyys tuntuu vähemmän aidolta kuin esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttilan Paino. Ihan kuin Kolbe pidättelisi jotain eikä uskaltaisi olla aivan täysin rehellinen kaikista kurjista asioista. Tai ehkä tämä on vain historiantutkijan analyyttista tekstiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti