Robert Louis Stevensonin Aarresaaren varasin vahingossa kirjastosta selkokielisenä. Kirjan jännitys kärsi aika paljon (ja olisi ollut hauska tietää, olisiko siinä tosiaan ollut jännitystä yhä, vai oliko yli sadassa vuodessa vanhentunut sen suhteen) yksinkertaisista lauseista ja sai hahmot näyttäytymään todella pölvästeiltä (ai kartanonherrako tuosta noin vain kertoi kaikille, että on lähdössä etsimään aarretta).
Juonihan oli mainio ja varmasti täydellinen 10-12-vuotiaille, jotka ovat seikkailukirjaiässä. Se, että päähenkilö on lapsi, on tietysti samaistumisen kannalta tärkeää ja salattu aarre nyt todellakin on juonenjuju, joka kutkuttaa. Selkokielisyydestä huolimatta haistoin kirjan hauskan romantisoidun kuvauksen merirosvoelämästä ja toiveen siitä, että olisinpa lukenut tämän ollessani vitosluokalla.
Mielestäni Mauri Kunnaksen versio tästä on ihan onnistunut, vaikka siinä on siloittelutarkoituksessa jopa vuohenlihansyönti vaihdettu vuohenmaidonjuonniksi.
Kalmoja alkuperäisessä Aarresaaressa tulee röykkiöittäin. Siksi oli perin kummallista, että se luuranko lähellä aarteen paikkaa aiheuttaa merirosvoille pelkotiloja. Juurihan he ovat itse tappaneet vastustajiaan ja heidän kavereitaan on listitty. Mutta tuoreessa veressä ei ole mitään hirvittävää, luurangossa on, koska se voi kummitella. Tämäkin toisaalta tätä merirosvomytologian ylläpitoa, kuolema ei ole loppu, vaan alku, kaikkien elävien kauhistukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti