Ystäväni Owen Meany

 John Irvingin Ystäväni Owen Meany oli ihana kirja.

Sen minäkertojana on Johnny, joka muistelee lapsuuden ja nuoruuden ystäväänsä Owen Meanya, joka kuvitteli olevansa Jumalan lähetti.

Johnny ja Owen elävät nuoruusvuotensa Uuden-Englannin pikkukaupungissa, jonka lähin iso kaupunki on Boston. Bostonilla on merkittävä rooli yhdessä kirjan mysteerissä: Johnny ei tiedä, kuka hänen isänsä on, ja hänen äidillään on tapana käydä Bostonissa laulutunneilla. Johnny arvelee, että hänen äitinsä on tavannut hänen isänsä junassa matkalla Bostoniin.

Johnnyn ystävä Owen Meany saa selville isän henkilöllisyyden ja paljastaa sen haudan takaa.

Ystäväni Owen Meany on teologinen kirja. Owen on ulkoisesti heiveröinen, pienikokoinen, muista poikkeava ja niin on hänen ajattelutapansakin, hän on ikäisekseen pieni, mutta mieleltään vanha. Hän näkee kuolinpäivänsä ennalta ja valmistautuu siihen. Kaikki menee, kuten hän on nähnyt.

Nykyajassa Johnny elää Kanadassa, johon hän lähti pakoon kutsuntoja. Tai ei hänen tarvinnut lähteä Vietnamin sotaan, koska Owen Meany oli katkaissut häneltä sormen pään. 

Nykyajan Johnny elää vähän katkeraa vanhanpojan elämää Kanadassa. Hän on katkera Owen Meanylle, joka lähti liian varhain. 

Kaikista muista lukemistani Irving-kirjoista tämä poikkeaa siinä, että päähenkilö on a-seksuaali. Yleensä Irvingin hahmot ovat yliseksuaalisia, joilla on vähän sairaitakin taipumuksia. Tässäkin hetken aikaa ehdin pelätä, että Johnny sekaantuu Hester-serkkuunsa.

Ystäväni Owen Meany on lämminhenkinen, hauska, koskettava, mutta liian pitkä. Toisaalta oli mukava viihtyä kirjan parissa pitkään, se oli kuin pehmoinen villapaita. McEwanin Opetukset oli vähän samanlainen rakenteeltaan, vanheneva mies muistelee elämänsä käännekohtia ja peilaa elämänsä tapahtumia ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Mutta McEwanin päätös kirjalle oli vähän kylmä, kun Irvingin lopetus oli lämpöisen haikea.

Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta

 Äänikirjana jälleen Keskipersua. Sitä on kovasti ellibsissä, ja kaikki meinaan kuunnella, vaikka keskipersu persuileekin kohta hallituksessa.

Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta kertoo 1600-1700-luvun seksuaalirikoksista Suomessa. 

Mikä loistaa tekstistä, on jälleen kerran pätevästi tehty lähteiden läpikäynti. Tulkinta sen sijaan ei aina osu kohdilleen. Lapsenmurhista kertoessaan, Keskisarja toistaa vanhentunutta kuvausta siitä, miten suuren lapsikuolleisuuden aikaan, lapsiin ei kehittynyt samanlaista kiintymyssuhdetta kuin nykyaikana. Tämä väärän tulkinnan ovat monet historioitsijat kumonneet. Sen sijaan aina on ollut mielenvikaisia vanhempia, jotka ovat surmanneet lapsiaan, siihen ei vaikuta se, että lapsia kuoli paljon ennenaikaisesti ennen antibioottien ja hyvän hygienian keksimistä.

Keskisarja sanoo, ettei historian lähteistä löydy 1600-1700-luvuilla juurikaan pedofiileja tai homoseksuaalisuutensa vuoksi tuomittuja. Sen sijaan eläimiinsekaantujia oli Suomessa harvinaisen paljon muuhun Eurooppaan verrattuna. Eläimiinsekaantumisessa oli se outo puoli, että myös eläimen katsottiin syyllistyneen rikokseen ja se piti lopettaa. 

Keskisarja osaa elävöittää eri lähteistä löydettyjä ihmiskohtaloita. Satanismia harjoittaneet miehen pako vankilasta vaihtuu pian haluun palata takaisin, kun mahdollisuudet ulkomaailmassa selviytymiseen karkurina eivät olekaan kummoiset. Esimerkiksi tätä tarinaa kuuntelin jännittyneenä, myönnän, että Keskisarjan teksti ei koskaan ole puisevaa.

Jotakin meni ohi, koska äänikirjaa kuunnellessa keskittymiseni ei ole niin hyvä kuin lukiessa. Esimerkiksi epäselväksi jäi, huomioiko Keskisarja ollenkaan avioliitossa tapahtuneet raiskaukset hänen kerrottuaan, että raiskausrikoksia tuomittiin harvoin. Sen olisi voinut mainita, että naisia varmasti alistettiin raiskaamalla, vaikkei sitä kaikissa tilanteissa tuolloin pidettykään rikoksena.

Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

 Carlo Rovellin Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta olisi saanut olla vähän pidempi selkokirja fysiikan yleisimmistä teorioista.

Mitä jäi mieleen? Että Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria selitti painovoiman johtuvan siitä, että avaruus on kaareva. Einstein keksi myös sen, että aika menee nopeammin vuoren huipulla kuin meren pohjassa. 

Kvanttimekaniikka selittää maailmaa taas toisella tavalla ja tässä oli ristiriita yleisen suhteellisuusteorian kanssa.

Sen lisäksi, että Rovellin kirja olisi saanut olla pidempi, oli outoa, että sen loppuosa oli pyhitetty filosofisille pohdinnoille, kuten "elämä on arvokasta, koska se on rajallista". Olisi tämän sijaan syventänyt suhteellisuusteorian esittelyä.

Viipuri 1918

 Teemu Keskipersun Viipuri 1918 oli jälleen pätevä historiakatsaus, tällä kertaa sisällissotaan. 

Sisällissodan Tampereen taisteluista olen lukenut useammankin kirjan, mutta Viipuri, joka säilyi viimeisenä punaisten kaupunkina ja vallattiin vasta huhtikuun lopussa, on jäänyt tuntemattomammaksi.

Tosi paljon juttuja, jotka tulivat uusina tai joita en muistanut. Kuten punaisten johdon siirtyminen Helsingistä Viipuriin ja Kullervo Mannerin julistautuminen diktaattoriksi. Hän oli kansan valtuuskunnan puheenjohtaja, ja hetken aikaan Suomessa on siis toiminut diktaattori hänen toimiessaan Viipurin alueen yksinvaltiaana.

Keskipersu kirjoittaa tenhoavasti. En malttanut lopettaa kuuntelemista punaisten hyökkäyksestä Viipurin vankilaan sodan viimeisenä päivänä, kun valkoisten tykkituli jo osui kaupunkiin. Punaiset ryhtyivät tappamaan valkoisia vankeja ja vankilan henkilökuntaa, osa valkoisista selvisi tästä hyökkäyksestä.

Ja kun valkoiset ryhtyivät kostoteloittamaan Viipurissa olevia venäläisiä ja punaisia, kuunteleminen oli vaikeaa. Mannerheimin olisi pitänyt toimia kuin Abraham Lincoln vajaa 60 vuotta aiemmin Yhdysvaltain sisällissodassa, jolloin hän kehotti kaikkia menemään kotiin ja tappamisen piti loppua heti. 

Keskipersu toi kiinnostavasti esiin valkoisten johtajien ristiriitoja. Viipurin valkoisten johtaja Löfström ei ollut Mannerheimin suosiossa ja siihen liittyi pikkumaisuuksia aina voitonjuhliin saakka.

Googletin punaisten johdon kohtalot ja hyvin moni heistä kuoli Stalinin puhdistuksessa, myös diktaattori Kullervo Manner.

Merille

 Juha Seppälä on kirjoittanut yli 30 kirjaa. 

Niistä viimeisessä, Merille -kirjassa hän kirjoittaa ikääntyneestä kirjailijasta, joka kipuilee menneisyytensä kanssa. Paastokalmoa pukkaa! Se on kuolemansiivous. Kirjailija, tuo vanha köpö köppänä, joka on julkaissut kymmenen kirjaa ja on yli seitenkymppinen iältään - ei siis Seppälä itse - ei saata hävittää elämänsä tärkeimpiä kirjoja polttamalla, mikä sivu kerrallaan repien olisikin varsin hidasta. Niinpä äijä kyhäilee kirjoja torpedoiksi, joita sitten kätkee maahan. Ketä varten? Kas siinäpä mitä eriskummallisin ja mainioin harrastus yhdelle jos toisellekin bibliofiilille! Kirjakätköjä maastoon. Siinä missä Veikko Huovisen viinankätkijä-tarinan setämies opasti veljenpoikaa viinakätkemisen saloihin, Juha Seppälä on kirjatorpedojen mahtavin markkinamies. Ajatellaan aikaa sadan, kahden sadan vuoden kuluttua. Miltä tuntuisi löytää satunnaisesta maastokohteesta risuja, sammalia, kiviä ja maa-ainesta pois siirtäen todellinen geokätkö, huolellisesti suljettu tiivis käärö, jonka sisällä jollekin tuntemattomalle satoja vuosia sitten eläneelle ihmiselle tärkeimpiä kirjoja.  ABC-kirja, Kiljusen herrasväki, Seitsemän veljestä, Tintti Tiibetissä, Tuntematon sotilas, Alastalon salissa... Arvatenkin kyseinen löytö ajoittuu suven hyttysettömään ajankohtaan. Retkeilijä hiljentyy tutkimaan, lehteilee kirjoja, lukee otteita sieltä täältä. Herää uteliaisuus... onko vastaavia kätköjä muualla. Ehkä Nuuksiossa? Lapin tuntureilla? Löytyykö vihjeitä? 

Seppälän kirja on 200 sivun verran ilmavaa tunnustelua. Eteneenö mikään, tapahtuuko mitään - mitä pitäis tapahtua... Viimeiset kymmenen sivua ampuu kovaa ja kohti. Nerokasta! Oivaltavaa! Älyn Riemuvoitto! Tätä on kirjallisuus NYT! Parasta parhautta. Terapeuttista relaksoivaa. Näin kirjoittaa ihminen ihmiselle. Tämä on luksusta, jota copy-paste-tiktokit edes yritä ymmärtää.

Höh. mitäs oikein tulikaan tuossa näppäimillä mainituksi. tai siis joo, en nyt kyllä ihan ole varma.

Varmaa on vain syntymä ja kuolema. ja elämä siinä välissä.

"minä elän", on joku kirjoittanut aleksis kiven sanoneen viimeisinä sanoinaan. "mehr licht" -göötte. "ei enää", kuoleva vänrikki tuntemattomassa.

Mutta kirjatorpedot, niissä on ideaa!

 

Sitten niin Smitten

 by Mirkka Lappalainen

"Palkitun historijoitsijan hyytävä true crime -murhamysteeri", lupaa takakansi.

Ei voi kuin yhtyä kirjailijan harmiin koskien Turun paloa 1827.  Paljon tärkeää arkistomateriaalia katosi savuna ilmaan. 

Mitä heistä, historian hämäriin hautautuneiden sukupolvien edustajista, jäi jälkeen? Pääasiassa enimmäkseen ainoastaan ja vain kuset paskat ja uloshengitykset. Edesmenneen sukupolven edustajia saatettiin muistaa vuosikymmen, pari... mutta sitten - unohdus. Sen sijaan kirjoitustaitoisten kirjeenvaihtoa on saattanut löytyä hyvässä lykyssä jostain aateliskartanojen kätköistä. Vakavaraisten kartanoiden seiniä koristivat maineikkaan suvun jäsenistä tehdyt muotokuvat. Herrakansa on pitänyt itseään tärkeänä. He taistelivat, johtivat kansoja, opettivat ja tallensivat oman erinomaisuutensa. Heidät muistetaan... Sitten on tää Smitten, Nils Rosenschmidt, jonka aateluus haurastui ja haihtui olemattomiin jo miehen elinaikana. Tyypin ruumis löytyi vuosikausia katoamisen jälkeen kaivosta kivillä peitettynä. Hänen vaiheitaan Lappalainen selvittää virallisia asiakirjamerkintöjä jäljittäen. Monin paikoin huokaistaan harmista: tarkempien tutkimusten jäljet johtavat Turkuun, so. Turun paloon. Hyvin todennäköisesti sinne tallennetuista dokumenteista mr. Smittenin persoonasta olisi löytynyt kosolti enemmän vihjeitä.

Onneksi nykyään on toisin. Ihan tavan persuernestikin jättää some-scrollaamisillaan jälkiä historiaan viikossa enemmän kuin 1600-luvun suomalaiskaupunki kiviä katupintoihinsa. En nyt sano sellainen olevani, jos kohta pakko tunnustaa twitteriä selatessani se, että törmäsin päivänä muuanna yhteen kiinnostavaan tarinaan. Vaikka se ei mitenkään liity "Smittenin murhaan", kerron sen silti:

Muuan huolestunut twitteristi laittoi hiljattain julki viestin, jossa harkitsi haastaa oikeuteen häntä vihaviestillä paiskanneen henkilön. Herjaaja oli julkaissut törkynsä omalla nimellän, jota solvauksen kohteeksi joutunut ei kuitenkaan mielellään kertoisi... No, tästähän sukeutui twiitin kommenttiosiossa ajatustenvaihto, jonka seurauksena nimi julkaistiin: Jorma Suoninen. Siis mitä! Jorma S u o n i n e n. Eipä aikaakaan kun jo joku nokkela ilmoitteleiksen: "jorma -etunimi 1950-luvulle saakka varsin yleinen..." Sensijaan Jorma Suoninen nimisiä ei ole... ellei sitten joku nimi-intoilija ole promillepäissään päättänyt toteuttaa nuoruusajan haaveensa, muuttaa vihdoin nimensä jare suolisesta jorma suoniseksi..?

 Lappalaisen kirjaan palatakseni pakko mainita: Smittenin murha -tarinasta voitais tehä elokuva. Otetaan ohjaajaksi Jalmari Helander ja pääosan esittäjäksi Jorma Tommila. Elokuvan nimeksi Sisu II. Kyllä historian elävöittämiseen läjähtäis ehtaa meininkiä ja räväkästi häppeninkiä, väriä! Leffan pakolliseen natsikiintiöön voitais napata henkilökuvia denialistien ja äärioikeiston piiristä - tai nykynatsismin syöpäpesäkkeistä krimiltä ja itä-ukrainan putinatz-vyöhykkeeltä.