Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli aivan kelpo lukukokemus.
Sen alku oli shokeeraava; liian tarkka kuvaus epäonnistuneesta synnytyksestä 1800-1900-luvun taitteessa. Äitiyden myötä olen alkanut entistä enemmän ahdistumaan vauvojen ja pienten lasten kurjista kohtaloista. Onneksi synnytyskuvaukset päättyivät tähän. Toisaalta harmittelin, että 1900-luvun alun syrjäseudun kätilön elämään ja ammattiin ei käytettykään koko kirjaa, vaan kätilö-Maria olikin vain yksi kirjan hahmoista. Hänen jälkeensä seurattiin hänen tyttärensä Lahjan, Lahjan miniän Kaarinan ja Lahjan miehen Onnin elämää. Kaikkia yhdisti se, että elämä oli aika onnetonta ja onnellisuuden esteenä oli toinen ihminen tai toisen ihmisen puute.
Maria kaipasi lapsensa isää, jonka kanssa ei toteutunut parisuhde. Lahjalla onnetonta oli epäonnistunut ensimmäinen parisuhteen muodostaminen ja myöhemmin avioituminen Onnin kanssa, joka salasi itsensä ja vähitellen paljastui homoksi. Kaarinan onnen esteenä oli elää anopin kanssa samassa talossa yli 40 vuotta. Anopin, joka oli vihainen maailmalle, koska ei saanut siltä sellaista rakkautta kuin olisi halunnut. Ja Onnin onnin Lahja tuhosi ilmiantamalla hänen rakastettunsa poliisille.
Välillä kirjassa kaikki oli niin kurjaa, että aloin miettiä, milloin viimeksi olen lukenut suomalaisen sukutarinan, jossa päähenkilöt eläisivät onnellisen ja toiveidensa täyttymisen täyttämän elämän. Esimerkiksi Lundbergin Liekinkantajatkin oli kuitenkin alavireinen, vaikkei sentään aivan näin paljon kuin tämä kirja. Tällä hetkellä luen Gabaldonin Kertokaa se mehiläisille 2 -kirjaa ja siinä ollaan onnellisia, romantiikka-osion kirjoille tyypillisesti, mutta yleensähän ihmisten arjesta löytyy todellisessa elämässäkin paljon hyvää. Neljäntienristeyksessä kaikki oli jatkuvasti huonosti. Tästä huolimatta se oli silti ihan hyvä kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti