keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Tätä Pale ei suositellut..

Nimittäin John Irvingin Garpin maailmaa. Sanoi, että jos en tykännyt Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydestä, koska se oli härski, niin luultavasti en tykkää Garpistakaan. Well.. he was wrong.

Sadan vuoden yksinäisyys oli tylsä ja sekava. Garpin maailma sympaattinen ja härskiys oli jossain määrin jopa perusteltua, vaikka huom. huom. inhoan sitä, että seksiä tungetaan joka paikkaan.

Garpin maailman mielenkiintoisin hahmo oli mielestäni Garpin äiti Jenny. Jenny vihaa himoa, ei ymmärrä parisuhteita, on kadehdittavan itsenäinen ja tekee, mitä haluaa. Jennyllä on selvät suunnitelmat elämäänsä varten. Hän halusi lapsen, mutta ei miestä ja hän halusi kirjoittaa kirjan siitä, miten hän sai lapsen ja välttyi avioliitolta. Ja niin hän myös teki.

Jennyn tarina on prologi Garpin tarinalle. Garp on liian tyypillinen mies ollakseen mielenkiintoisempi hahmo kuin äitinsä. Välillä tarina rullaa paikallaan. Otteet Garpin kirjoista eivät ole olennaisia juonen kannalta, joten en ymmärrä, miksi ne on pitänyt alun perin kirjaan kirjoittaa. Enemmän minua kiinnostaa Garpin elämä, vähemmän hänen kirjallinen tuotantonsa, joka on aika onnetonta kaiken lisäksi. Tarina tarinan sisällä toimii hyvin harvoin.

Garpin maailma on tarina miehestä, joka sikisi erikoisella tavalla, sillä hänen äitinsä "raiskasi" hänen isänsä. Tämän miehen elämää seurataan kohdusta hautaan.

Irvingillä on lempeän humoristinen ja elämänmyönteinen kirjoitustyyli. Kuinka sen nyt sanoisin.. No, Garpin maailmasta olisi saanut hyvin traagisen ja melankolisen tarinan, koska juoneltaan se oli sitä. Garpin maailma olisi voinut olla sellainen lukukokemus, että olisin itkenyt viikkotolkulla vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Mutta Irving kertoo Garpin tarinan samassa hengessä kuin Tapio Rautavaara laulaa Vanha riimu-kappaleensa, jossa kerrotaan vanhan hevosen elämän päättymisestä. Hevonen on kuollut, Tapsa on siitä surullinen, mutta muistaa ne hyvät ajat, kun polle oli vielä elämänsä kunnossa. Tapsa on haikealla mielellä, mutta ei ole vaipunut synkkyyteen. Polle oli elänyt hyvän elämän ja se oli ollut hyvä toveri. Irvingin Garpin maailma on kerrottu vähän samaan tyyliin, elämänmyönteisesti, vaikka elämässä harvoin käy hyvin. On kuitenkin hyviä hetkiä, eikä huumoria saa unohtaa.

Kuinka paska muuten on tästä tehty leffa? En halua pilata hyvää lukukokemustani surkealla elokuvalla.

Tällä hetkellä Stalinin lehmät puolessa välissä. Siis luetko, Äng, sinäkin Oksasen esikoiskirjaa, etkä siis Puhdistusta?

4 kommenttia:

Zaara kirjoitti...

Joo luen sitä samaa kuin sinä, oli Puhdistukseen 103 ihmisen jono kirjastossa, joten otin tuon kun se sattui olemaan siellä hyllyssä. Jäin kyllä jonottamaankin sitä Puhdistusta (olen siis sijalla 104). On niitä kirjoja täällä Keuruun kirjastossa kyllä 15 kappaletta että tuskin siinä vuotta menee ennen kuin sen saa lukuun. Tähän mennessä vaikuttaa aika järkyttävältä tuo Stalinin lehmät.

Giljain kirjoitti...

Garpin maailma - elokuva on perusjeesta huonompi, toisaalta ei ihan paska vaikka Robin Williams naytteleekin Garpia. Nii-in, ja Glenn Close aitia.

kaks puol tahtea ehka.

lisbeth kirjoitti...

Minäkin olen lukenut Garpin maailman. Ensi aattelin, että ei voi olla totta! Sitten se kuitenkin veti etteenpäin kuin magneetti- ja pääsin kuin pääsinkin maaliin. Eli kirja tuli luettua ja vieläkin muistan kirjasta välittyvän tunnelman, jopa tapahtumia on mielessä. Niin en voi kaikista lukemistani kirjoista sanoa. Varsinkin murhat tahtoo mennä sekaisin.

Pellervo kirjoitti...

Tuon Garpin lukemisen jälkeen tuli luettua muutama muukin Irvingin kirjoittama kirja. Sem seurauksena alkoi jossain vaiheessa tunkemaan Irvingiä korvistakin ulos.
Päällimmäisinä noista kirjoista ovat jääneet mieleen kunkin päähenkilön seksuaalikäyttäytymisen erityispiirteet, joilla Irving herkuttelee roomalaisella itsehillinnällä.

Jos jotakin Irvingiä pitäisi suositella se olisi varmaankin Oman elämänsä sankari (Cider house rules), jossa se seksikin on ihan mielekäs osa kokonaisuutta eikä vain motivaattori kirjan henkilöiden typerille valinnoille. Garp puolestaan on hauskin lukemani Irvingin kirja, jossa silti mukana tulee se kumma melankolia. Itse asiassa Irvingin kirjojen henki on vähän kuin Eppu Normaalin esittämistä iskelmistä.