maanantai 21. joulukuuta 2009

Sydäneläin

Herta Müller voitti vuonna 2009 kirjallisuuden Nobel - palkinnon. Kaksi vuotta sitten ruotsalaiset palkitsivat Doris Lessingin, ja viime vuonna pystin rahoineen sai turhaakin turhempi J. M. G. le Clezio. Onko Müller ranskalaista kosmopoliittia parempi? Ainakin hän on ahdistunut ja jo useaan otteeseen palkinnoin tunnustettu kirjailija.

Sydäneläin on kuolemanraskas romaani. Se alkaa samalla kuolemalla, johon Müllerin pirstaleinen tarina myös päättyy. Kronologisena alkupisteenä on venäjää opiskelevan Lolan itsemurha, jonka ruumiin valtionpoliisi vie pois sanaakaan sanomatta. Lolan hirttäytymiseensä käyttämä vyö kuului hänen kämppäkaverilleen, joka on kirjan nimettömänä pysyvä kertoja ja vahvasti kirjailijaan itseensä samaistettava hahmo. Kuoleman jälkeen Lolan ystävät, Edgar, Georg ja Kurt, Ceausescun hallintoa kritisoivat nuoret, tutustuvat häneen, koska heidän mielestään Lola ei tappanut itseään. Sen sijaan Lolan tappoi puolue. Sydäneläin kertoo näiden neljän nuoren joutumisesta autoritaarisen yhteiskuntansa uhreiksi, missä on olemassa vain yksi puolue ja sen puoluekirjan mukainen totuus.

Jokainen Müllerin kirjoittama sana ja virke on tukehtumaisillaan Ceausescun diktatuurin ja salaisen poliisin maanisen tarkkailun painosta. Müller käyttää kieltä aivan kuin hän jatkuvasti viittaisi sillä johonkin, mitä sanoista ei itsestään näe. Se on kuin kirjan nuorten toisilleen kirjoittamaa salakieltä, jossa hiusneulat ja kynsisakset tarkoittavat salaisen poliisin uhkailua ja kuulustelua. Sydäneläin on jatkuvasti jotain muuta kuin miltä se näyttää. Siksi sitä on niin hirveän raskas lukea: se ei hengitä. Parinsadan sivun mittainen kirja painaa tuhannen sivun edestä. Ismo Alanko sanoi, että rock-kappaleissa pitää aina olla vähän diibadaabaa, jotta niistä ei tulisi vaivaannuttavia kurjuuden ylistyksiä. Mielestäni taiteella on aina oltava esteettinen ja svengaava puoli, muuten siitä tulee pelkkää politiikkaa.

Sydäneläin kaipaisi Alangon mainitsemaa diibadaabaa. Sen järkyttävyys ja intensiteetti sekä vaikeasti seurattava tarinarakenne saavat romaanin ansioitumaan pitkälti sosisaalihistoriallisella luonteellaan. Romaaniksi se muistuttaa liikaa Malevitsin 'Mustaa neliötä'. Ongelmallista on se, että 'Musta neliö' ei ole romaani.

Ei kommentteja: