lauantai 5. tammikuuta 2013

Kun kyyhkyset katosivat

Minua huvittaa. 

Minua huvittaa se tosiseikka, että suomalaiset - kansa, joka rakastaa keskinkertaisia dekkareita ja Juha Vuorista - on villiintynyt Sofi Oksasesta. Kirjailijasta, jonka tuotanto käsittelee Viron poliittista historiaa (ok, Baby Janea lukuunottamatta)! Ihmiset, jotka muuten eivät lue historiallisia romaaneita, ovat innostuneet Oksasesta. Miksi? No, koska Oksasesta on tullut mainstreamia. Jos tarpeeksi tv:ssä/lehdissä/netissä hehkutetaan jotain, niin kyllähän se myy. Oli kyseessä sitten shittiä tai laatua.

Sofi Oksanen on tietysti laatua. Oksasen Puhdistus ja Stalinin lehmät olivat väkeviä kokonaisuuksia, joten innolla tartuin uusimpaan, Kun kyyhkyset katosivat.
Kirjassa hypitään sekaisin eri ajanjaksoissa, tämä on tuttua jo aiemmista, vähän kuin Oksasen tavaramerkki. Tai ei sekaisin, kirjailijalla on aikahypyt hyvin hallussaan ja ne ovat perusteltuja, ja lukija pysyy kyllä mukana. Sekaisin tarkoittaisi sekavaa kirjallista esitystä ja siitä ei tässä tapauksessa ole kyse.

Tarinalla on yksi minäkertoja, Roland, mutta hän ei ole ainoa päähenkilö, sillä kirjassa seurataan juonen etenemistä ja poukkoilua eniten - etenkin loppuvaiheessa- Rolandin serkun, Edgarin, näkökulmasta. Edgar on varsinainen takinkääntäjä, joka hannuhanhimaisella tuurilla myös onnistuu katalissa toimissaan. Saksan miehityksen aikana hän pääsee mukaan natsien toimintaan ja Neuvostoliiton valloitettua Viron, hän saa valheidensa avulla keploteltua itsensä kommunistiseen puolueeseen, joka pyrkii tuhoamaan hitleristit sekä Viron vapautusliikkeessä olevat.

Kun kyyhkyset katosivat on hyvä kirja. Mutta perhanan synkkä se on. Puhdistuksen lopussa vilkkui vähän toivoa ja uskoa ihmisyyteen, mutta tästä kirjasta moisia on turha etsiä. Kirjan kantavana teemana oli itsekkyys, jota Edgar surutta toteutti. Kun ihminen kokee uhkaa, niin tuo ominaisuus sieltä ensimmäisenä alkaa paistaa.

Toivon, että dekkarikansa saa tästä nautintonsa ja jatkaa Oksasen fanittamista tämänkin luettuaan. Ja esiintyyhän kirjassa yksi murhamysteerikin, joka lopussa selviää. Mutta tarina ei kerro, saiko tekijä koskaan ansionsa mukaan.

2 kommenttia:

Timbeland kirjoitti...

Aloitin eilen Kyyhkysten lukeimisen, joten en ota vielä kirjaan kantaa.Aikaisemmat Oksaset ovat olleet aika tiukkoja lukukokemuksia. Baby Jane ehkä haastavin. Ihmettelen Kyyhkysten ostajia ja mahdollisia lukijoita. Ei takuulla kannata lähteä ensimmäiseen Oksaseen uusimmalla kirjalla.

Jos haluaa jotenkin lähestyä Oksasen kirjoja jonkun muun kirjailija kautta, niin Katja Ketun Kätilö tai Heidi Könkään Dora,Dora ovat hyvä siltä Oksaseen. Hyvä, että sotien ajan naisista kirjoitetaan. Kaikki eivät olleet sotilaita tai lottia, joilla oli omat ihanteensa.

Sarka kirjoitti...

Kyllä, Oksasen tuotanto ei ole mitään kevyttä hömppää! Ja jos hyppää hänen kirjoihinsa siten, että on aiemmin lukenut vain viihdekirjoja, voi pudotus olla aika raju.

Mutta, uskon, että ihmiskunnalla on vielä toivoa, eivätkä kaikki Kyyhkysen lukijat jätä Oksaseen - tai muihin laatukirjoihin tutustumista - tähän yhteen kirjaan