maanantai 21. tammikuuta 2013

Pippi ja sammutetun kynttilän mysteeri.

Nuharuven "toimituspäällikön" suosituksesta uppuduin muutamien mennäpäivien aikana Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu kirjoihin. (Tästä kiitos eiliselle norovirus- ja selkäjumipäivälle, joka niittasi miehen vaaka-asentoon)

Kolme kirjaa luettuani selvitin wikipediasta, että peppikirjoja julkaistu reilut tusinan verran.

"Miks luen tämmöstä, minä, liki kuuskymppinen vanhus?" "Mistä tässä jutussa oikein on kysymys?" ja monet muut kysymykset hakivat kirjaa lukiessa tajunnan taustalla vastauksia. Mietin mm. supersankarimyyttiä: Oliko peppipitkätossu ruotsalainen vastine amerikkalaisen populaarikulttuurin tuottamille yli-ihmisille ja sankareille, tarzanille, teräsmiehelle batmanille etc. Jos niin on, voi kehua ideaa loistavaksi: Ruotsalaiset ovat varmaan ilomielin mehustelleet jenkeille: "Te tarvitsette supersankariksi lihaksia pursuavan testosteronibroilerin, meillä saman asian hoitaa pikkutyttö!" ( Ajallisesti tällanen supersankarikommentaari olis mahollinen, batmanin mainitaan esiintyneen ensimmäisen kerran vuonna 1939, teräsmies oli 30-luvun alun tulokas; tarzan oli hahmottunut jo ensimmäisen maailmansodan aikaan - Astrid Lingrenin kirjallinen tuotato alkoi vasta vuonna 44.).

Vai olisiko Peppi Pitkätossun sankariudelle haettava verailukohtaa parin tuhannen vuoden takaa: Onko Pepin anarkistisesti tuulettavassa käyttäytymisessä, luontaisessa oikeudenmukaisuudessa sekä fyysillisessä ylivertaisuudessa yhtymäkohtia Jeesus Nasaretilaisten, Juutalaisten Kuninkaan, toimintaan? Tämä tietenkin täysin mahdotonta, mutta ajatuksena kyllä kiintoisa. oikeastaan ihmettelisin, jos ei kukaan missään ole tehny supersankaritarinaa, jossa mukaillaan J.C. Superstaran elämänvaiheita...

Tyytyväinen ja iloinen olen siitä, että kirjat (Peppi Pitkätossu (Pippi Långstrump, 1945), Peppi aikoo merille (Pippi Långstrump går ombord, 1946) ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä (Pippi Långstrump i Söderhavet, 1948)) ovat nopealukuisia. Kappaleet ovat lyhyitä ja tarina etenee sujuvasti. Mutta se "suurempi tarina", se sykähdyttävä kokemus, jollainen jää päällimäisenä mieleen mm Roald Dahlin Matildasta, mielestäni puuttuu Astrid Lindgrenin peppipitkätossuista.

Paitsi paitsi... Kolmannessa kirjassa, "Peppi Pitkätossu Etelämerellä" lopussa on jotain etten sanoisi syvällisellä tapaa liikuttavaa:

Tommi ja Annikka näkevät illalla kotinsa ikkunasta Pepin Huvikummussa:

"...Peppi istui pöydän ääressä pää käsien varassa. Unelmoivin silmin hän tuijotti pienen kynttilän lepattavaa liekkiä.
-Hän... hän näyttää jotenkin hirveän yksinäiseltä, sanoi Annikka ääni hieman väristen.
...
-Jos hän katsoisi tännepäin, vilkutettaisiin hänelle, sanoi Tommi.

Mutta Peppi vain tuijotti eteensä unelmoivin silmi.

Sitten hän sammutti kynttilän."

Ihan pitäis lukea Kalle päätalon tuotanto ja kaikenmaailman cervanttesit: osaako kukaan maratonkirjoittaja päättää tarinaansa noin tehokkaasti: "...sitten hän sammutti kynttilän"!!!

3 kommenttia:

Sarka kirjoitti...

Toimituspäällikön kommentti: Itellekin on jäänyt vahvasti mieleen tuon Peppi-trilogian lopetus, vaikuttava kyllä.

Peppi on selvästi tarkoitettu pienille lapsille. Siksi sanoma ei ole kovin syvällinen.

Lisää Roald Dahleja on vintin kirjahyllyssä, käypä kaivelemassa. Löytyy mm. Iso kiltti jätti, Jaakko ja jättipersikka..

Me noidat, joka on mun suosikki, ei valitettavasti ole siellä, mutta käypä kirjastossa. Se uppoaa sinuun ihan varmasti. Pienenä luin sitä kauhusta kankeana, pitäis kokeilla, miten se vaikuttaa näin kolmekymppiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Tottapa pieniä lapsia on kohdeltava tasavertaisina! Ei kait lapsille kirjoittaminen tarkoita sitä, että kirjailija voi päästellä tekstiä löysemmin, vähän niinku vasurilla sylkästen.

Aa.

Sarka kirjoitti...

No sen mitä muistan lapsuudesta, niin Astrid Lindgrenin Peppi-kirjat oli tosi hyviä, koska niissä käsiteltiin iloisia ja hauskoja asioita. Ei pikkulasten elämässä tarvitse olla synkkyyttä missään muodossa. Roald Dahlin kirjat taas olivat vähän pelottavia, eivätkä sen takia tarkoitettu kovin pienille lapsille. Jos syvennetään hahmoja, se tarkoittaa yleensä myös kurjuuden tuomista mukaan.

Äiti ei lukenut meille Veljeni Leijonamieltä, koska se on tosi surullinen, ja siinä piisaa rankkoja teemoja. Jos haluat Astrid Lindgreniltä lukea kovempaa kamaa, niin kokeilepa sitä. Taitaa löytyä niinikään vintin kirjastosta.