sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Kalmasen herrasväen aviopulmat


Nyty ollaan jännän äärellä! Mieluusti kirjastossa viivähdän sarjakuvahyllyn vaiheilla - ne nuoruusvuosien tintit asterixit ym... Vaan olipa yllättävää löytää paikallisen hyllystä piristä! Ei sitä suomalaista, vaan sen serkkua, ruotsalaista joakimiksi nimettyä. Ymmärrän tasapainoilevani miekan terällä kaksipiippuinen suunnattuna ohimoani vasten antautuessani kommentoimaan sarjakuvaa - kirjoittamaan sarjakuvasta. Ei ollenkaan minun alaani, pait että...

...paitsi että keväällä kasikasi (1988) muuan 70-luvulla tukhomaan muuttanut lukiokaveri, hra. T., oli kutsunut visiitille, "ota mukaan piirroksias, mennään galagoon, jörgen tuntee sitä porukkaa... tää galago on sarjakuvajulkaisu, ne saattais olla kiinnostuneita sun tuotannosta..." 

Notta hevevetissä! Eikun ideat kehiin ja viivoja paperille! Olin tietoinen pirisestä, jonka sarjakuvat oli galagon runko ja sen ydin. pirisen socer-conny (suom. sokeri-sakari/donitsi-osmo) oli jo tullut tutuksi suomessakin. 

Tämä muuten tää kaverin tunteman jörgenin veli oli samainen tyyppi, joka myöhemmin suomessakin tullut tunnetuksi erään hiljattain edesmenneen suomalaisen naisgraafikon poikaystävänä. No, eips siitä ny kumminkaan enempiä...

Palataan pirisen piirroksiin. Tuon aikainen piirtäjäminä koki pirisen kynän jälkeä nähdessä jonkinasteisen heräämisen, vähänkö samansukuinen tajunnanräjähdys kuin joskus ammoisina aikoina tinttejä carlbarksia - ja 70-luvun alkuvuosina jymy-lehdestä robert crumbin tuotantoa tajuillessa.. Tuo peijakkaan Pirinen saakeli tuolla lahden takana sveamamman lintukodossa taikoo esiin näkymiä kuin paraskin messiaanisen herätyksen kokenut ihmeidentekijä!

Sitten... päivänä muuanna pöjäilemme galagon toimitukseen. Hra T. tulkkaa, toinen lukiokaverini, mr. J., päästelee sujuvasti lontoonmurteella haastellen, meikä nolona "öp... ö... ööö... niin tota jes jees... okei tack so mykke.. jovisst de passar bra..." -linjalla. Mestari pirinen silmäilee teelmiäni, hörähtelee paikoin. Juttelee toisen tyypin kanssa, päättävät ottaa jonkin/joitakin piirroksia... josko niille käyttöä löytyisi. Tarjoavat oluet... ottakaa siitä lehtiä ja muuta lukemista... kiitos paljon, thänksit vaan...

Vaan kuinkas sitten kävikään? Eippä sen ihmeemmin. Hengissä selvittiin. Ei laiva uponnu, ei juopoteltu itteämme manan majoille. Eikä sitä tullu tukholmaa piirusteluilla vallattua. Ellen aivan väärin muista, olisko jokin meikämankisen tuhertama postimerkin korkuinen piirrosnauha jonkin galago-lehden reunaa koristanu... Mutta reilua sakkia ne, galagon tago förlagetissa olivat, palauttivat originaalit.


Entä sitten tämä kalmasen herrasväki, jonka toinen painos näkyy Suuren Kurpitsan toimesta julkaistun öbaut 13 vuotta sitten, vuonna 2009?

Ngäh!?

Eip justaa hirmukauheana potki ja ravistele. Paikoin piirrosjälki on kuin kirveellä vesurilla pyyhkästyä, suurin osa tarinoista menee yli niin ettei edes hilse pölise. Huomaan ettei tästä mitään tolkun arviota kehity. Tää juttu kääntyy vain tylyllä tavalla oman navan kaiveluun: tässäkö tää oli? (loput voi kuunnella arttuwiskarin laulamana...)

Olen valinnut tähän oheen kuvia sattumanvaraisesti. Tämä viimeinen kuva kannattaa tutkia tarkkaan, tässä on taiteilija oivaltanut jotain erittyisen tärkeää!


 

perjantai 28. lokakuuta 2022

Hattujen sota


 Nyt kun julkisuudessa näkyy jo otsikoita ja juttuja tyyliin "Ei vielä voi tietää, joko nyt on meneillään Kolmas Maailmansota", on hyvä palata suomenniemen sotaisaan historiaan. 

Hattujen sota tunnettaneen paremmin termillä Pikkuviha. Isoviha, suuri Pohjan sota, toteutui 1700 -luvun alussa. Silloin koko tulevan Suomen alue sai kokea idän ystävänaapurin ( sen voissapaistettavan ) otteet. Isoherra palatsistaan oli antanut määräyksen kansanmurhasta: Tuhotkaa Pohjanmaa niin perusteellisesti ettei sieltä Ruotsi enää yritä mitään. 300 vuotta sitten Hailuodossa tapettiin yhden päivän aikana 800 ihmistä.

Mitäpä otti Ruotsi opikseen Isonvihan julmuuksista? Ei sitten mittään! Itämerenaltaan (entisen) suurvallan hatut keksivät lähteä eteläisen suomenniemen kautta uudelle sotaretkelle vain parikymmentä vuotta isovihan jälkeen. 

Noina aikoina sotiminen ajoittui leppeisiin kesäkelehin. Kesällä hevoset oli helpompi ruokkia ja meren kautta muukin huolto oli vaivattomasti järjestettävissä. 

Vaan ruotsalaiset keksivät pyörän uudelleen: syyspimeillä edettiin Viipurin porteille ja talveksi majoituttiin maastoon... kevään tullen sitten ruvettaisiin tositoimiin.

Mitä siitä tulee kun satamäärin ukkoja leiriytyy säitten armoilla ahtaissa maakuopissa teltoissa rakovalkeilla? No valmistapa tieten... iso kasa ruumiita. Jos tänään tässä joku yskii keuhkojaan pihalle, huomenissa koko lääni pärskii verta kitusistaan. Kaiken sortin syöpäläiset, täit, nappasuut, sormenmittaiset torakat ja ties mitkä otukset kiirehti apajille! Ja viimeisimpänä, joskaan ei vähäisimpänä rynni kalmojen leiriin keripukki. Jos jotain oli ihmispolo onnistunut syömisikseen haalimaan, pian jo ulostukset roiskahteli verisenä vellinä... ennenku riukua ehti ajatella... olikohan ne sillon jo keksiny riukukäymälän?

Hygienia oli olematonta, lääkärinpalvelut tasan nolla. Miten lie sotilaita värvätty? "Liity armeijaan - lähde sotaan! Näet uusia maisemia, tapat paljon ihmisiä! Saat ryöstää ja raiskata sydämen kyllyydestä. huom. omalla vastuulla. Ota kuivia sukkkia ja paljon villavaatteita, nukumme yöt ulkona."

Keskisarjan koruttoman ja jokseenkin ankean toteavan kerronnan takaa kuultaa tieto kaikista sodan kurjuuksista. Jos ja kun on tutkinut elämäntyönään vuosikaudet karuja dokumentteja sairauksista nälänhädästä vainolaisista sodista epäoikeudenmukaisuuksista, voi tuskin ulosanniltaan olla muuta kuin lakonisen ankea. Onko kolmas maailmansota jo meneilläään? Muistaakseni Teemu Keskisarja on maailman nykytilanteesta sanonut: "Pelottaa aivan perkeleesti". 

Mitäpä siihen lisäämistä... Minä puolestaan sanoisin, pelätään sitten kerralla kunnolla, ei vielä viittis.

Entä miten siinää Hattujen Sodassa lopulta kävi, sen saa itte kukin lukea ihan omakohtasesti. Raja siirty Kymijokeen ja voi sanoa että edes takas ramppaavat sotajoukot teki Kymenlaaksossa melko selvää jälkeä... tulee vaan mieleen, mitenköhän siellä ukrainassa on syyskylvöjen laita..?

Erityismaininta on annettava kirjan kannesta. Jotain tuossa hiilipiirroksella hätäisesti töhrätyssä voi hahmottaa. iskevät miekat, taustalla palavia rakennuksia. verenpunaa ja liekinkajoa. Erittäin osuva valinta. kuka on kannen piirroksen tekijäksi mainittu Matti Visanti? Suomalainen arkkitehti kuvataiteilija. Ohhopps! On kuvittanut Kalevalan! Tuo olis kyllä pitäny tietää. No, sanotaanhan se kirjan kannen sisälehdellä. Kansikuva on "Kalevalan kuvitusta, XXIX runon alavinjetti, 1937". Nyt kun asiaa ajatuksella lähestyy, ei tuo piirros suinkaan ole "hätäinen töhry" vaan osaavasti harkiten toteutettu taideluomus, tuskin mikään hiilipiirros vaan mitä ilmeisimmin kivipiirros l. litografia..

Jokatapauksessa suurkiitos Matti Visannille (1885 - 1957) piirroksen tuottamasta elämyksestä sekä kirjan kannen kuvan valitsijoille ja suunnittelijoille onnistuneesta sommittelusta ja väreistä.

 




torstai 27. lokakuuta 2022

Surutalo

 On tullu hiljattain luettua muutamia kirjoja. Merkkaan niitä tänne luetuiksi nyt kun koronalle altistuneena vietän karanteenipäiviä...

Viikko tai kaks sitten mulle lotastiin pöydälle kirja: Sun pittää lukkea tämä! Kirjan kannessa komeilee nimi Matti Rönkä: "Surutalo".

Sekös kovin kiinnostaa. Miks pitää lukea just tämä kirja. Onko jonkun mielestä tässä nimenomaisessa kirjassa jokin tärkeä viesti juuri minulle? Rönkän tekemisistä paremmin tiedossa iltauutiset ja kirjoista Viktor Kärppä, tappajan näköinen mies... vai oliko se samuli edelmanin näköinen mies..

Nyt ei selvitellä mitään itämafiaan tai rajan takaisiin bisneksiin liittyviä sotkuja. Ehei ollenkaan, tässä meininki on kuin Mikko Alatalon haikeissa ballaadeissa tai muissa alakuloisissa takavuosien lauluissa, joissa mies palaa kauan sitten taakseen jättämille kotikonnuille.

Muotoilijana kansainvälistä uraa tehnyt päähenkilö on lunastanut sotainvalidin isän poismenon jälkeen kotipaikan ja tekee isoveljen kanssa irtaimiston inventaarion ohella selvää perheensä ja samalla isän puolen suvun asioista. Miksi isä kiusasi ja hakkasi? Kertoiko hän koskaan haavoittumisestaan? Äiti oli kuollut onnettomuudessa jo varhain, poikien ollessa pieniä. Muistatko mitään äidistä, yrittää pikkuveli kysellä. Isoveli kehottaa piirustelijaveljeään, jota nimittelee kiusalla vitsikkäästi Rembrantin mukaan "tää on mun veli remppajukka - jumpparekka", joutavien miettimisten sijaan hakeutumaan lähiseudun ravintolaelämään, heittäytymään paikallisten naisten seuraan. Se ei päähenkilöä sanottavasti riemastuta, eletäänhän korona-aikaa ja ihmisten välistä kanssakäymistä olisi viisainta välttää. Toisekseen, oman perheen sisäiset jännitteet ovat miehessä pinnalla: miksi löin tytärtä?

Kirja etenee muistikuvien mukaan, on väläyksiä eri vuosikymmeniltä. Lapsuudesta, nuoruusvuosilta, aikuisajoilta. Kaiken tämän sitoo nykyhetkeen, vuoteen 2020 sijoittuvat tapahtumat. Nuo muistikuvat sattuvat samoille vuosikymmenille, jotka itsekin tullu rämmittyä läpi. Tarkoittaa sanoa, että näinmuodoin lukukokemus on paikoin ahdistava.

Mutta kokonaisuutena... joo, ei sovi moittia, kerronta on sujuvaa ja erään itäsuomalaisen suvun sukupolvenvaihdos tulee kutakuinkin selvitetyksi. Se on kasvun paikka kun vanhat siirtyy kalmistoon ja huomaa itse olevansa seuraavana lähtijöiden joukossa.

Mutta kaikenkaikkiaan: Lopputulos kirjan tarinan kannalta sama vanha yleisinhimillinen hokema: kun olis ollu paremmat välit/enemmän aikaa ja kiinnostusta, niin olis pitäny siitä ja siitäkin ymmärtää suvun vanhoilta kysyä. Surutaloa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta että jokainen autioitunut pihapiiri kätkee taakseen toinen toistaan koskettavampia tarinoita. Vaan löytyykö niille kertojia? Tai: löytyykö niille kuulijoita?

tiistai 25. lokakuuta 2022

Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha vuodelta 1911 ei ole vanhentunut hyvin.

Se kertoo kymmenvuotiaasta Marystä, joka on asunut Intiassa varakkaassa englantilaisperheessä, mutta joutunut orvoksi vanhempiensa kuoltua koleraan. Sen jälkeen hänet viedään setänsä kartanoon Yorkshireen, jossa hän tutustuu serkkuunsa ja palvelijan pikkuveljeen sekä kartanon puutarhaan, joka toimii kirjassa lasten kasvattajana turvallisten aikuisten puuttuessa.

Kirjassa rehottaa rasismi (intialaiset alhaisempia ihmisiä) ja käsitys lapsuudesta ja lapsista on suorastaan puistattava. Näiltä osin kirja on todella vanhentunut. Lapsi on inhottava ja ruma, jos käyttäytyy huonosti ja syö liian heikkoa ravintoa. Kuitenkin syy on aina aikuisissa ja tässä tapauksessa lasten vanhempia ei syytetä mistään, lapset sen sijaan ovat syyllisiä olemassaoloonsakin. 

Maryn surullinen pikkulapsiaika on kuvattu komediana, vaikka kyseessä on tragedia ja vanhempien osalta heitteillejättö. Maryn vanhemmat eivät halunneet olla missään tekemisissä lapsensa kanssa ja antoivat palvelijoiden kasvattaa hänet. Hän sai aina tahtonsa lävitse, jonka johdosta hänestä tuli pikkutyranni. Siksi kaikki ihmiset vihasivat häntä, mikä on täysin pöyristyttävää. Ja omituisemmaksi kirja muuttui, kun Mary löysi Yorkshiren kartanosta setänsä vaimovainaalle tekemänsä ja sittemmin piilottamansa puutarhan ja siellä kuokkiessa Mary eheytyi suloiseksi pikkutytöksi, joka yhtäkkiä rupesi kohteliaaksi kaikille. Tähän auttoi myös perienglantilainen epäterveellinen ruokavalio, joka luultavasti aiheutti aikuiselle Marylle aikanaan ennenaikaisen kuoleman sydän- ja verisuonitauteihin.

Vastaava pikkutyrannista herrantertuksi -muodonmuutos käydään kirjassa kahdesti, kun Maryn serkku Colin toteuttaa sen myös. Kun Colin sitten on eheytynyt, hänen isänsä tulee takaisin kotiin ja kylläpä kelpaakin alkaa olla kotona, kun lapsi ei olekaan enää huonostikäyttäytyvä ja sairaalloinen, jolloin hän olisi eniten kaivannut isäänsä, vaan vetreytynyt ja kohtelias pikku aikuinen.

Kirjan opetus: syö paljon voita ja sokeria, alista villieläimet käyttäytymään epälajityypillisesti, älä hoida lapsiasi, mieluummin jätä ne vaikka yksin ulos, niin kasvavat siellä kunnon ihmisiksi. Rasittava kirja.

tiistai 18. lokakuuta 2022

Pitkän päivän ilta

 Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta oli huvittava, koskettava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kertakaikkisen hieno kirja.

Sen minäkertoja on hovimestari Stevens, joka 1950-luvun nykyhetkessä kertaa työuraansa (joka on myös hänen koko elämänsä) ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Stevens on automatkalla, pisimmällä lomallaan koko elämänsä aikana, kun hän muistelee menneitä loistonaikojaan hovimestarina lordi Darlingtonin alaisuudessa. Stevens on menossa tapaamaan Darlingtonin entistä kodinhoitajaa, johon hän on pitänyt ammatillisen etäisyyden, vaikka hänen tunteensa ovat olleet kaikkea muuta.

Mutta Pitkän päivän ilta ei ole rakkaustarina. Se on tarina ihmisestä, joka on elänyt kuin munkki palvellakseen mahdollisimman hyvin työnantajaansa. Hän on omistanut kaiken mielipiteistään lähtien lordi Darlingtonille ja kaikki hänen omat henkilökohtaiset asiansa ovat olleet toissijaisia Darlingtonin tarpeiden edessä. Esimerkiksi hänen isänsä, joka kuolee samana iltana, kun Darlingtonilla on kylässä arvovaltaisia vieraita. Stevens ei jää hyvästelemään isäänsä, koska hänen mielestään on tärkeämpää palvella työnantajaansa.

Pitkän päivän ilta on myös polittinen romaani. Se nostaa esille sen, kuinka jotkut rikkaat englantilaiset tukivat natsi-Saksaa sodan aikana eivätkä jostain syystä suostuneet myöntämään, että siinä olisi ollut mitään väärää. Lordi Darlingtonin syyksi on tässä laitettu se, että hän oli Versaillesin rauhansopimuksen jälkeen yrittänyt saada Saksan maksamia sotakorvauksia maltillisemmiksi ja sen ajan Saksan tilanteen sokaisemana ei nähnyt Hitlerin pahuutta. Stevens ajatteli koko ajan, ettei Darlingtonin tavassa toimia ollut mitään pahaa, koska hän koki, että hovimestarilla ei saanut olla omia mielipiteitä. 

Minäkertojana Stevens ei ole täysin rehellinen yleisölleen. Hänen todelliset reaktionsa tulevat esiin hänen kertoessaan, miten muut reagoivat hänen käytökseensä. Hän ei kerro menettäneensä malttinsa kuullessaan neiti Kentonin naimisiinmenoaikeista, mutta kertoo, miten neiti Kentonia häiritsee hänen ovien paukuttelunsa ja hänen oven takana mekastamisensa. Näistä seikoista lukijalle selviää, ettei Stevens ehkä olekaan niin täysin kykeneväinen piilottamaan omat tunteensa kuin, mitä hän on itse itselleen uskotellut. Ishiguron kerrontatapa on oivallinen, hykerryttävän oivallinen.

Kirjan lopussa kaikki komiikka on kaikonnut ja tilalle on tullut surumielisyys. Elämän kukkeimmat vuodet ovat ohi, hovimestarin työnkuva on sotien jälkeen muuttunut ja ikä tuo siihen vielä omat haasteensa. Kuten Stevensin työelämä, myös hovimestarien aikakausi on tulossa päätökseensä.

sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Westend

 Suvi Vaarlan Westendin päähenkilö on Elina, jonka elämää seurataan lapsuudesta kolmekymppiseksi. Hänen isänsä kokema konkurssi seurauksineen 1990-luvun alun lamavuosina vaikuttaa Elinan elämän jokaiseen osa-alueeseen.

Kirja alkaa sillä, että kaikki on melkein hyvin. Elina on yksinäinen lapsi, jolla ei ole kavereita, mutta sentään kotona asiat ovat hyvin. Vanhemmat eivät ole varakkaita, mutta ovat läsnä lapselleen, etenkin isä. Sitten isä rikastuu, tulee muutto varakkaan Westendin kaupunginosaan ja perhe tutustuu naapureihin, Forsholmeihin, joiden tyttärestä, Sandrasta, tulee Elinan ystävä. Sitten kaikki alkavat mennä pieleen.

Kai Forsholmin ja Elinan Pekka-isän kaupat lomamökeistä tuhoavat ystävyyssuhteen. Ohuelle analyysille jää se, että Forsholmit ovat ihan k-päitä ja heidän tyttärensä Sandra suhtautuu Elinaan ylemmyydentuntoisesti eikä ystävyyssuhde on laisinkaan tasaveroinen. Tätä seikkaa ei Elina pidä huonona edes sitten, kun heidän ystävyytensä päättyy, vaan hän jää kaipaamaan Sandraa. Se on kummallinen ratkaisu, mutta kirja ei oikein muutenkaan osaa mennä pintaa syvemmälle. Aihe on raskas, mutta silti sen käsittely jää kolumnimaiseksi. 

Kirjan parasta osaa on ennen lamaa ja laman aikainen kuvaus. Elinan opiskeluvuodet ja työelämä ovat hieman turhanoloisia - etenkin, kun Elinan paniikkikohtauksista ja burn outista selviytyminen on kerrottu olevan hänen tahdonvoimansa ansiota. Niin ei tarvinnut paisuttaa tätä turhaa jatkoa kirjalle enää pidemmäksi ja hätäiseltä sutaisulta tämä aikuis-Elinan elämän kuvaus vaikuttaakin.

Kirjan alussa odotin, että Westendin kultarannikko ja varakkaat, muiden kärsimyksestä hyötyvät, olisivat saaneet enemmän ja viiltävämpää kritiikkiä osakseen. Vähän viihdekirjamainen lopputulos: mässäillään paljon, mutta mikään ei tunnu miltään.