Pitkän päivän ilta

 Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta oli huvittava, koskettava ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kertakaikkisen hieno kirja.

Sen minäkertoja on hovimestari Stevens, joka 1950-luvun nykyhetkessä kertaa työuraansa (joka on myös hänen koko elämänsä) ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Stevens on automatkalla, pisimmällä lomallaan koko elämänsä aikana, kun hän muistelee menneitä loistonaikojaan hovimestarina lordi Darlingtonin alaisuudessa. Stevens on menossa tapaamaan Darlingtonin entistä kodinhoitajaa, johon hän on pitänyt ammatillisen etäisyyden, vaikka hänen tunteensa ovat olleet kaikkea muuta.

Mutta Pitkän päivän ilta ei ole rakkaustarina. Se on tarina ihmisestä, joka on elänyt kuin munkki palvellakseen mahdollisimman hyvin työnantajaansa. Hän on omistanut kaiken mielipiteistään lähtien lordi Darlingtonille ja kaikki hänen omat henkilökohtaiset asiansa ovat olleet toissijaisia Darlingtonin tarpeiden edessä. Esimerkiksi hänen isänsä, joka kuolee samana iltana, kun Darlingtonilla on kylässä arvovaltaisia vieraita. Stevens ei jää hyvästelemään isäänsä, koska hänen mielestään on tärkeämpää palvella työnantajaansa.

Pitkän päivän ilta on myös polittinen romaani. Se nostaa esille sen, kuinka jotkut rikkaat englantilaiset tukivat natsi-Saksaa sodan aikana eivätkä jostain syystä suostuneet myöntämään, että siinä olisi ollut mitään väärää. Lordi Darlingtonin syyksi on tässä laitettu se, että hän oli Versaillesin rauhansopimuksen jälkeen yrittänyt saada Saksan maksamia sotakorvauksia maltillisemmiksi ja sen ajan Saksan tilanteen sokaisemana ei nähnyt Hitlerin pahuutta. Stevens ajatteli koko ajan, ettei Darlingtonin tavassa toimia ollut mitään pahaa, koska hän koki, että hovimestarilla ei saanut olla omia mielipiteitä. 

Minäkertojana Stevens ei ole täysin rehellinen yleisölleen. Hänen todelliset reaktionsa tulevat esiin hänen kertoessaan, miten muut reagoivat hänen käytökseensä. Hän ei kerro menettäneensä malttinsa kuullessaan neiti Kentonin naimisiinmenoaikeista, mutta kertoo, miten neiti Kentonia häiritsee hänen ovien paukuttelunsa ja hänen oven takana mekastamisensa. Näistä seikoista lukijalle selviää, ettei Stevens ehkä olekaan niin täysin kykeneväinen piilottamaan omat tunteensa kuin, mitä hän on itse itselleen uskotellut. Ishiguron kerrontatapa on oivallinen, hykerryttävän oivallinen.

Kirjan lopussa kaikki komiikka on kaikonnut ja tilalle on tullut surumielisyys. Elämän kukkeimmat vuodet ovat ohi, hovimestarin työnkuva on sotien jälkeen muuttunut ja ikä tuo siihen vielä omat haasteensa. Kuten Stevensin työelämä, myös hovimestarien aikakausi on tulossa päätökseensä.