Surutalo

 On tullu hiljattain luettua muutamia kirjoja. Merkkaan niitä tänne luetuiksi nyt kun koronalle altistuneena vietän karanteenipäiviä...

Viikko tai kaks sitten mulle lotastiin pöydälle kirja: Sun pittää lukkea tämä! Kirjan kannessa komeilee nimi Matti Rönkä: "Surutalo".

Sekös kovin kiinnostaa. Miks pitää lukea just tämä kirja. Onko jonkun mielestä tässä nimenomaisessa kirjassa jokin tärkeä viesti juuri minulle? Rönkän tekemisistä paremmin tiedossa iltauutiset ja kirjoista Viktor Kärppä, tappajan näköinen mies... vai oliko se samuli edelmanin näköinen mies..

Nyt ei selvitellä mitään itämafiaan tai rajan takaisiin bisneksiin liittyviä sotkuja. Ehei ollenkaan, tässä meininki on kuin Mikko Alatalon haikeissa ballaadeissa tai muissa alakuloisissa takavuosien lauluissa, joissa mies palaa kauan sitten taakseen jättämille kotikonnuille.

Muotoilijana kansainvälistä uraa tehnyt päähenkilö on lunastanut sotainvalidin isän poismenon jälkeen kotipaikan ja tekee isoveljen kanssa irtaimiston inventaarion ohella selvää perheensä ja samalla isän puolen suvun asioista. Miksi isä kiusasi ja hakkasi? Kertoiko hän koskaan haavoittumisestaan? Äiti oli kuollut onnettomuudessa jo varhain, poikien ollessa pieniä. Muistatko mitään äidistä, yrittää pikkuveli kysellä. Isoveli kehottaa piirustelijaveljeään, jota nimittelee kiusalla vitsikkäästi Rembrantin mukaan "tää on mun veli remppajukka - jumpparekka", joutavien miettimisten sijaan hakeutumaan lähiseudun ravintolaelämään, heittäytymään paikallisten naisten seuraan. Se ei päähenkilöä sanottavasti riemastuta, eletäänhän korona-aikaa ja ihmisten välistä kanssakäymistä olisi viisainta välttää. Toisekseen, oman perheen sisäiset jännitteet ovat miehessä pinnalla: miksi löin tytärtä?

Kirja etenee muistikuvien mukaan, on väläyksiä eri vuosikymmeniltä. Lapsuudesta, nuoruusvuosilta, aikuisajoilta. Kaiken tämän sitoo nykyhetkeen, vuoteen 2020 sijoittuvat tapahtumat. Nuo muistikuvat sattuvat samoille vuosikymmenille, jotka itsekin tullu rämmittyä läpi. Tarkoittaa sanoa, että näinmuodoin lukukokemus on paikoin ahdistava.

Mutta kokonaisuutena... joo, ei sovi moittia, kerronta on sujuvaa ja erään itäsuomalaisen suvun sukupolvenvaihdos tulee kutakuinkin selvitetyksi. Se on kasvun paikka kun vanhat siirtyy kalmistoon ja huomaa itse olevansa seuraavana lähtijöiden joukossa.

Mutta kaikenkaikkiaan: Lopputulos kirjan tarinan kannalta sama vanha yleisinhimillinen hokema: kun olis ollu paremmat välit/enemmän aikaa ja kiinnostusta, niin olis pitäny siitä ja siitäkin ymmärtää suvun vanhoilta kysyä. Surutaloa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta että jokainen autioitunut pihapiiri kätkee taakseen toinen toistaan koskettavampia tarinoita. Vaan löytyykö niille kertojia? Tai: löytyykö niille kuulijoita?