Minä ihmettelen englannin nummialueita. Baskervillen tarina sijoittuu lounais-englantiin, puuttomalle nummialueelle, joka on kaikinpuolinen viheliäinen ympäristö ihmisen olleilla ja kulkea. Jopa niin viheliäiseksi nuo paikat on kuvattu, että jakkahan tämän kapisen elämäni aikana saan käydyksi pöyrisjärven soiset pusikot ja vätsärin kivikot, suunnittelen ja varaan välittömästi matkan kuningas artturin excalibur -nummille myrkyllisten hetteikköjen upottavien saastaisten suosilmäkkeiden äärelle!
Sen ymmärtäää, ettei napapiirin pohjoispuolella, suomen tuntureilla kasva puita. Mutta sitä on vaikea käsittää, miksei merkittävästi etelämpänä, englanninn nummilla kasva puita. Syy on tietenkin ikävällä tavalla tuttu: aikoja aikoja sitten, kenties jo kivikaudella, metsät on hakattu. Kappasta vaan jos ja kun maaperän ravinnekerros sattuu noilla tienoilla olemaan ohut etten sanoisi olematon, ja jota kaiken kukkuraks ympärivuotiset runsaat sateet huuhtelevat, niin mikä mahtaa olla seuraus? No, sepä tieten se, että metsät eivät uusiudu. Ei juurru tammi, tuskin mikään muukaan "jalompi" lehtipuu. Liekö vaivaiskoivukaan... Siinä muuten yks asia, joka pitää tarkastaa jakkahan niille huudeille ajaudun.
Nummet on poikkeuksetta kaikissa brittitarinoissa vaaksa vaaraan, askel tuntemattomaan. Kaupungeissa on väenpaljous ja elämä, nummella olet vain sinä ja sinun kuolema... jossa parhaansa mukaan auttelee esmes baskervillen hurja raatelijakoira fosforinhohtoisine kitoineen. Suosikkisarja "sydämen asia":ssa aina kun jonkun tiedettiin eksyneen nummille, hälyytettiin porukkaa pirusti... ja sitten ihmisketjussa haravaoimaan maastoa, joka päällisin puolin näyttää tasaiselta - kuin jumalattoman isolla lastalla pyyhkäistyltä kanervaniityltä. Mutta niin vain sieltä etsitty henkilö löytyy henkihieverissä joko kylmettyneenä suoliejuun juuttuneena tai puronotkoon pudonneena pahasti mustelmilla ja perusteellisesti säikähtäneenä...
Romantiikkaan liittyvä kauhukirjallisuus kukoisti yli sata vuotta ennen baskervillen koira -tarinaa. Kauhuromantiikkaan ja eritoten niinkutsuttuun goottikauhuun sanotaan yhtenä keskeisenä piirteenä kuuluvan se, että vanhan maineikkaan suvun viimeinen edustaja kohtaa suvun pimeään historiaan liittyvän julman salaisuuden. Tämä määrite natsaa baskervillen koiraan niin nätisti napakymppiin, että ei voi muuta kuin hihkaista doylen tekevän sherlock-tarinallaan pilkkaa edellisten vuosisatojen kauhukirjallisuudesta. Terävä-älyisen päättelyn mestari s. holmes on tosin hetkittäin hakoteillä, mutta lukijan helpotukseksi loppupeleissä tämä uuden ajan airut nappaa riettaasti hörähdellen menneiden aikojen horrorit näppärästi perhoshaaviin ja upottaa koko paskan Grimpenin leton syvimpään liejusilmäkkeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti