Georg Eliotin viimeiseksi jäänyt romaani on 900-sivuinen järkäle, jonka sain kuin sainkin 1,5 kuukaudessa luettua. Pisin kirja kolmeen vuoteen!
Se kertoo kahdesta ihmisestä n. 1860-luvun Englannissa: Gwendolen Harlethista ja Daniel Derondasta. Ensin mainittu on köyhän perheen pilalle lellitty esikoistytär, kaunis kuin mikä ja ylpeä kuin mikä. Jälkimmäinen on kasvatti-isän huomassa varttunut nuorukainen ja myöhemmin kolmekymppinen mies, joka löytää kirjassa sukutaustansa ja oman tiensä.
Kirja on hyvin aikalaistarina. Georg Eliot kuvaa juutalaisten kokemaa rasismia, joka rehotti joka puolella Eurooppaa tuohon aikaan. Eliot on juutalaisten puolella ja se on kiinnostava näkökulma, koska kirjan todellisuudessa eletään 1870-lukua. Ei mitenkään suvaitsevaista aikaa siis. Hämmentävintä oli, miten lopussa rakkauden löytänyt pariskunta lähti Lähi-itään perustamaan Israelia. Monta vuosikymmentä ennen kuin se tosiasiassa perustettiin, Eliot oli edellä aikaansa!
Daniel Deronda saa tietää olevansa juutalainen, mikä onkin onni, sillä hän on rakastunut juutalaisnaiseen, joka ei halua avioitua kuin omaan heimoonsa. Tämä Mirah kuvataan todella tylsän puhtoiseksi ja hyveelliseksi hahmoksi. Juutalaisuuskin on romantisoitu ja kun Danielin äiti kertoo inhonneensa juutalaisuutta sen miesvaltaisuuden takia, se ei vaikuta Danieliin mitenkään. Tähän eivät historialliset romaanit pysty: ne anakronistaisivat Daniel Derondan feministiksi. Silti jaksan hämmästellä, että äidin päätös pimittää Danielilta tuo naisvihamielinen uskonto, oli Danielin mielestä väärä. Hänen äitinsähän oli uskontonsa vanki. Mutta ei, ei tipan tippaa ymmärrystä äidin ratkaisulle. Vähän olisin kaivannut sitä anakronismia..
Eliotin tarkoitus oli selvästi tehdä oikeutta juutalaisille, jotka ovat kärsineet syrjinnästä tuhansia vuosia. Siksi Gwendolenin tarina henkisesti väkivaltaisessa avioliitossa oli vähän erillisen tuntuinen. Derondaan Gwendolen liittyi siten, että mies toimi hänen omanatuntonaan siitä asti, kun ensi kerran näki naisen pelaamassa uhkapeliä aina siihen saakka, kun Gwendolen oli viivytellyt aviomiehensä pelastamista merestä. Mitään romanttisia tunteita heidän välilleen ei syty, ainoastaan Mirah pelkäsi Danielin valitsevan Gwendolenin, koska ei osannut lukea Derondan eleitä itselleen suotuisiksi.
Gwendolenin tarina on paljon Derondan tarinaa kiinnostavampi, koska Gwendolen on niin moniulotteinen hahmo. Hän kehittyy kirjan edetessä ylpeästä nöyräksi ja pahiksesta hyvikseksi. Hänen avioliittonsa on osoitus siitä, miten kovin vähän vaihtoehtoja naisella tuolloin oli, jos hänellä ei ollut perittävää omaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti