Kaikki se valo jota emme näe

 Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe sijoittui toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja Ranskaan. Sen päähenkilöinä olivat teini-ikäiset Marie-Laure ja Werner, joiden kohtalona on tavata toisensa hetken ajaksi keskellä sodan loppuvaiheita.

Marie-Laure on sokea tyttö, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa Pariisissa. Pommitusten myötä he joutuvat pakenemaan rannikolle edellisessä sodassa haurastuneen isosedän luokse.

Werner on orvoksi jäänyt, lahjakas poika, joka viedään orpokodista kouluun, jossa kasvatetaan sotilaita Saksan rintamalle. Werner on kekseliäs radioiden korjaaja ja päätyy ilmiantamaan vihollisen radioliikennettä rintamalle.

Kaiken keskellä on myös arvokas jalokivi, jota Marie-Laure piilottelee mukanaan. Eräs saksalainen vääpeli haluaa saada sen käsiinsä, koska uskoo, että voi sen avulla parantua syövästä. Marie-Lauren, Wernerin ja vääpelin kesken käydään kirjan jännittävin loppunäytös, kun Werner pelastaa tytön vääpelin kynsistä.

Kirjassa ei mennä kronologisesti eteenpäin, vaan välillä hypätään sodan alkuvaiheista sodan loppuvaiheisiin. Tyyli toimii, eikä sekavuuden vaikutelmaa tule.

Kirja on sotakirja. Se kertoo sodan kauheuksista enemmän heidän kautta, jotka eivät joudu sotimaan. Se ei silti ole raskassoutuinen, vaan kepeähköä lukea. Ehkä olisin jättänyt epilogiosat pois. Kirja olisi saanut päättyä sotavuosiin, sinnehän Wernerkin jäi eikä hänen siskonsa myöhemmät vaiheet oikein tuntuneet sopivan kirjaan. Eikä toisaalta Marie-Laurenkaam vanhuuspäivät, koska kirjailija ei saanut niihin sisällytettyä mitään elämää suurempaa opetusta.

Kirahvin sydän on tavattoman suuri

 Sofia Chanfreaun viime vuoden lasten Finlandian voittanut Kirahvin sydän on tavattoman suuri ei ollut mikään erikoisen hieno lukukokemus. Sellainen Finlandia-voittajan mielestäni kuuluisi olla: että se tarjoaisi jotain maagista, ravisuttavaa, suuria tunteita ja ajatuksia herättävää. Sellainenhan todellakin oli aikuisten Finlandian viime vuonna voittanut Hävitys. 

Omien lasten myötä olen alkanut kiinnostua todenteolla kotimaisesta lasten- ja nuorten kirjallisuudesta ja aion nyt lukea näitä viime vuosien Finlandia-ehdokkaita ko kategoriassa. Sitä toitotetaan koko ajan mediassa, että Suomessa on korkea taso lastenkirjoissa. Haluan saada selville, onko. Tatut ja patut ja kunnakset ovat sujuvia ja lastenkin mielestä hauskoja, mutta entä ne vähemmän tunnetut?

Kirahvin sydän kertoo Vega-tytöstä, joka asuu isänsä kanssa ja jolla on paljon mielikuvitus eläinystäviä, mutta ihmisystäviä ei ainuttakaan, jos ei lasketa hassahtanutta isoisä-Hektoria lukuun. 

Vega kuitenkin ystävystyy Nelsonin kanssa, joka on yhtä mielikuvitusmaailmansa parissa elävä kuin tyttö itsekin ja yhdessä he alkavat etsiä Vegan äitiä, josta kukaan ei kerro mitään.

Vega on aloittanut kirjeenvaihdon tytön kanssa, joka asuu Kirahvisaaren ulkopuolella, ja jonka vanhemmat työskentelevät sirkuksessa. 

Kirja huipentuu karkumatkaan, jonka päätteeksi Vega löytää äitinsä sirkuksesta ja äiti sattuu olemaan myös hänen kirjekaverinsa toinen äiti.

Kirahvin sydän on tavattoman suuri oli aika tavanomainen satu. Siihen oli tuotu omana eksoottisena lisänään Vegan näkemät mielikuvituseläimet, joilla oli erikoiset nimet. Aikuislukija ei kokenut niissä mitään hauskaa, eivätkä ne tuntuneet tulevan lihaksi samoin kuin Harry Potterin kotitontut ja muut erikoiset hahmot. Ne olivat vain aika raskaita. Toisin sanoen, maagisuutta oli haettu, mutta sitä ei oltu saatu toteutettua kirjan sivuille.

 Lastenkirjoja on ihan hirveän vaikea kirjoittaa, itse uskaltaisin tehdä sitä vain, jos voisin koko ajan kysyä kohderyhmältä, toimiiko tämä. En tiedä, oliko tämä jo liian lapsellinen 10-vuotiaille. En omille kummilapsilleni kuitenkaan ostaisi, koska ei minun mielestäni ollut tarpeeksi mukaansatempaava.

Luvatun maan lumo

 Timo R. Stewartin Luvatun maan lumo on tietokirja kristillisen sionismin historiasta.

Olen miettinyt, mistä esimerkiksi helluntailaisuuden, viidesläisyyden ja evankelisuuden suoranainen Israel-fanitus johtuu. Timo R. Stewart kertoo sen kattavasti tässä väitöskirjaansa ja muihin omiin tutkimuksiinsa perustuvassa tietokirjassa.

Tiivistetysti voisi sanoa, että Suomessa juutalaisia on pidetty Jumalan valittuna kansana ja jos tekee hyvää juutalaisille, saa myös itselleen lunastettua siinä samalla taivaspaikan. Juutalaisiin on liittynyt myös toive saada heidät käännytettyä kristityiksi.

Israelin valtiota kohtaan ei Suomessa liittynyt merkittäviä soraääniä, kunnes 1970-luvulla alettiin perustaa järjestöjä palestiinalaislasten auttamiseksi ja Kekkonenkin totesi sen, mikä ei ole 50 vuodessa vanhentunut pätkääkään: jos Lähi-itään halutaan rauha, myös arabimuslimien oikeudet on huomioitava.

Huomasin, että tämä kirja on jälleen Helmetissä varatuimpien joukossa, vaikka on jo pari vuotta vanha. Gazan sota on jälleen nostanut aiheen pintaan. Hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneita tästä kirjasta, koska tämä on objektiivinen, tieteellinen teos Israelista. 

 Kumma, että suomalaiset kokevat, että heidän kuuluu ottaa puolensa Gazan konfliktissa. Itse ajattelen lapsia. He maksavat kovimman hinnan aikuisten teoista.

Näkymätön mies

 Ellibsissä on tosiaan aika vähän sellaisia klassikoita, joita en ole vielä lukenut. H. G. Wells on minulle tuttu Maailmojen sodasta - siis siitä Tom Cruisen näyttelemästä elokuvasta, en ole sitäkään kirjaa lukenut.

Näkymätön mies on scifikirja vuodelta 1897. Se alkaa Iping-nimisestä kylästä, jonka majataloon tulee vieraaksi outo mies. Mies on verhonnut kasvonsa käärinliinoihin eikä hän ole kiinnostunut juttelemaan ihmisten kanssa. Pian kylässä alkaa tapahtua selittämättömiä varkauksia, joiden seurauksena miehen näkymättömyys paljastuu. Siitä seuraa tappelua ja mies pakenee kylästä.

Kirjan jälkimmäisellä puoliskolla näkymätön mies, nimeltään Griffin, paljastaa itsensä vanhalle opiskelutoverilleen, jolle hän kertoo tarinansa. Opiskelutoverille käy kuitenkin ilmi, että Griffin on valmis tekemään mitä vain selvitäkseen maailmassa. Myös murhaamaan. Opiskelutoveri ilmiantaa Griffin, joka kuolee kiinnioton yhteydessä.

Kirjan alkuosa oli aika tylsää mäiskettä ja väkivaltaa. Parasta antia oli Griffinin kertoessa syyt muodonmuutokseensa ja minkälaisia haasteita joutui näkymättömänä kohtaamaan. Sillä näkymättömänä ei pysty toimimaan huomaamattomasti. Epäinhimillisen muodon saatuaan Griffin myös vähitellen menetti oikean ja väärän tajun muuttuen uhkaksi muille ihmisille.

Vaivan arvoista

 Ville-Juhani Sutisen viime vuoden tieto-Finlandia -voittaja Vaivan arvoista oli sittenkin ihan hyvä kirja. Provosoiduin siitä ensin lukematta, koska luulin, että se kertoo siitä, miten kenenkään kirjailijaa itseään vähemmän lukeneen ei kannata lukea pitkiä kirjoja, koska ei ymmärrä niitä oikein.

No, vähän kirjassa silti oli sellaista asennetta, vaikka pääosinhan se oli lukemisen ylistämistä. 

Sutinen kävi läpi kirjoja, jotka ovat saaneet "vaikean" maineen älyttömän pituutensa (yli tuhat sivua) takia. Itse olin lukenut näistä vain Karamazovin veljekset ja tuskin tulen noita muita lukemaankaan, niitä kun ei ole käännetty suomeksi.

Vaivan arvoista on ylistys pitkille, hyville kirjoille, joiden kirjoittaja on onnistunut luomaan niihin oman, uskottavan maailmansa. Enimmäkseen kirjassa kehutaan, mutta sitten on myös muutama esimerkki huonoista, pitkistä kirjoista ja näitä olivat Harhama, Karamazovin veljekset sekä Kadonnutta aikaa etsimässä. Proustin kirjasarjasta Sutinen kertoi pitäneensä nuorempana, mutta kun oli sivistynyt lisää, Proust ei ollutkaan enää hyvä. 

Tässä haiskahti se ylemmyydentunto, jollaista olin ajatellut kirjan olevan pullollaan. Itsehän olen aivan tyhmä, tavallinen pulliainen, enkä tajua vaikeista kirjoista mitään. Jos pidän jostain vaikeina pidetyistä kirjoista, kuten vaikkapa Minun kansani, minun rakkaani, ja koska en osaa niitä analysoida korkeakulttuurisesti, pidän niistä varmaan väärin perustein. 

Kirjan lopussa ylemmyydentunto nousi omiin sfääreihin, kun Sutinen kertoi, ettei enää lue romaaneita. Ne kun ovat ihan out ja so last season. Kirjan loppu ei kuitenkaan pilannut sen ansioita, joita olivat huolella kerrotut taustat tiiliskivikirjojen takana ja syyt, miksi nämä jotkut kirjat aikanaan muuttivat tai joiden olisi pitänyt muuttaa maailmaa, jos maailma olisi tiennyt niiden olemassaolosta.

Sinun, Margot

 Meri Valkaman Sinun, Margot oli joutavaa säätilankuvausta 400 sivua, kunnes viimeisen sadan sivun aikana alkoi tapahtua.

Phew, tätä kirjaa oli kovasti kehuttu, ja kehujen takia tuli lainattua kirjastosta.

Kirja kertoo tarinan kahdella aikatasolla. Aiemmassa ollaan 1980-luvun Itä-Berliinissä, jonne suomalainen nelihenkinen perhe muuttaa sosialismin hyvyydestä sokaistuneena. Perheen isä Markus aloittaa suhteen Vilja-tyttären päiväkodin hoitajan, Luisen, kanssa. Markuksen vaimo Rosa ei arvaa mitään vuosiin. Kirjan nykyhetkessä Vilja löytää vajaa kolmekymppisenä manan majoille painuneen Markuksen ja Luisen kirjeenvaihdon. Hän muuttaa Berliiniin etsimään Luisea. 

Kirjassa on aivan liikaa kaikenlaista kuvailua. Säätilan muutoksista liian pitkiin jaarituksiin DDR:sitä. Esimerkiksi pitkiä pätkiä Markuksen kirjoittamista lehtijutuista. Joo-o, olisiko lukijan mieleen voinut palauttaa nämä asiat jotenkin vähemmän opettavaisesti. 

Hahmojen keskustelu on koko ajan liian yksityiskohtaista. Yhdellä sivulla saattaa olla kaksi virkettä hahmojen välillä, muuten keskitytään kertomaan, miten hahmot käyttäytyvät tai miten säätila muuttuu keskustelun edetessä. 

Valkaman kirjoitustyyli oli jotenkin... lapsekas, teksti oli raakilemaista. Rosa sanoi pariinkiin otteeseen jotain "melkein laulaen" puhuessaan lapselle. Erikoinen tapa ilmaista asia, en saanut kiinni, mitä kirjailija haki. Vilja näki Sagan silmissä afrikkalaisen järven. Ihan kuin kukaan ajattelisi jotain järveä, kun katsoo toista silmiin. Liian paljon kuvailua, liian paljon vääränlaisia ilmauksia. Hahmot eivät tulleet missään vaiheessa todellisiksi.

Eniten kuitenkin ihmetytti Viljan suhtautuminen Rosaan, kun Vilja kertoi hänelle kaivaneensa tietoja Luisesta esiin. Niin, aika kurja tyyppi oli Markus, joka petti Rosaa Luisen kanssa ja Luise olisi halunnut viedä Viljan äidiltään. Viljan mielestä Rosa teki väärin ja pettäjä-Markus ja uusi äityli Luise tekivät oikein. Ja tämä huomio oli kirjan kliimaksi. Olisi nyt ollut jotain Stasi-murhia mieluummin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi lempikirjojani. Siitä on kauan, kun olen sen viimeksi lukenut. Uusintalukeminen on käynyt mielessä ja etenkin sen jälkeen, kun Kersti Juvan uusi suomennos ilmestyi.

Mutta nytpä kuuntelin sen lukemisen sijaan.. ja ai että, miten täydellisesti se toimi myös äänikirjana. Oikein odotin päivässä sopivaa hetkeä, kun saatoin alkaa kuunnella sitä ja kadota hetkeksi 1800-luvun Englannin maaseudulle. Oi, miten eskapismia tämän mainion kirjan kuunteleminen olikaan. En muista, milloin viimeksi olisin kokenut näin hienon kirjan ja mikä se olisi ollut. Harva pärjää Austenille, joka kirjoitti yhtä aikaa ihmissuhdedraamaa humoristisella otteella että todella teräviä huomioita ihmismielestä.

Austenin maailma ei ole pelkkiä romanttisia koukeroita. Kyllähän tässäkin Napoleonin sodat tulevat osaksi ihmisten arkea, kun sotilaita majoitetaan maaseudun kaupunkeihin ja he siellä hyväksikäyttävät nuoria tyttöjä. Tämä tietysti kerrotaan vähemmän melodramaattisesti ja kurjuuden kokemat selviävät vastoinkäymisistään. Mutta kyllä tässä oli havaittavissa yhteiskunnallista kritiikkiä sotilaiden moraalittomuudesta.

Nelikymppisenä luin kirjan eri näkökulmasta kuin kaksikymmentävuotiaana. Miten viisaasti Elizabeth osasi ajatella, että Darcyn luonteenpiirteet kävisivät hyvin yhteen hänen kanssaan ja miten he pariskuntana näin täydentäisivät toisiaan ja muodostaisivat vuosien saatossa yhä paremmin toimivan ihmissuhteen keskenään. Kyllä tässä sai samalla tehdä itsetutkiskelua, ja se on hyvän kirjan merkki! Ihana Austen ja mahtava Kersti Juva, joka ymmärsi Austenin ironian. 

Jonotan Järki ja tunteet -kirjaa, jonka myös Juva suomentanut. Sen aiempi suomennos oli kammottavan muinainen, josta ei Austenin ilkikurista huumoria erottanut.