perjantai 31. heinäkuuta 2009

Kaikki mitä rakastin

Norjalaista sukua olevan amerikkalaisen professorin ja hänen Norjasta lähtöisin olevan emigranttivaimonsa tytär Siri Hustvedt ei taida aivan täyttää skandinaavisen kirjallisuuden reunaehtoja. Hustvedt asuu ja kirjoittaa New Yorkissa yhdessä kirjailijamiehensä Paul Austerin kanssa. Hustvedtin globaali läpimurto tapahtui kirjalla Kaikki mitä rakastin, teoksella, joka julkaistiin alkukielellään vuonna 2003 ja suomennettuna 2007.

Kirjan kerronta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisen muutoksen, ystävyyden ja näiden välisen dynamiikan kuvaamiseen. Erilaisten tapahtumien seurauksena tapahtumien navaksi asettuu toisen pariskunnan teini-ikäinen poika, jonka käyttäytyminen repii pariskuntia hajalleen ja ajaa kirjan kertojana toimivan kirjallisuuden professorin epätoivoiselle hotellikierrokselle ympäri USA:n keskilännen, missä päähenkilön sisäinen maailma kellahtaa kirjan loppuratkaisun määräävään asentoon.

Kirja on kokoelma erilaisia, osin mielisairauteen johdettavia, tai ainakin rinnastettuja käyttäytymismalleja. Nämä mallit ovat kuitenkin jollakin tapaa hyväksyttäviä, kun tarkastelun kohteena ovat New Yorkilaiset taiteilijat. Osittain tätä mielen sairauksien osuutta alleviivataan päähenkilöiden kirjallisten töiden kautta, joissa etenkin Violet niminen henkilö kirjoittaa kirjoja alkaen 1800-luvun naisten hysteriasta, anoreksian kautta epäsosiaaliseen luonnehäiriöön.

Sattumalta huomasin Hustvedtin kirjan keskeisessä henkilössä Markissa ja viimeksi lukemani viettelijän Veronicassa kuvattuna hyvin samanlaisia luonteenpiirteitä. Molemmat kuvattiin mielyttämisenhaluisiksi ja miellyttämiskykyisiksi ihmisiksi, jotka herkästi päätyvät edistämään omaa asemaansa valehtelemalla. Molemmat tekevät läheisilleen pahaa, mutta eivät kanna tekojensa seurauksia, vaan pyrkivät välttämään ne valehtelemalla. Huomattavaa on, että molemmissa kirjoissa näillä henkilöillä on erittäin vahva vaikutus kirjan keskeisten henkilöiden vaiheissa.

Suosittelen lämpimästi tätä Hustvedtin kirjaa kaikille. Tätä nimittäisin hyväksi kirjallisuudeksi. Rakenteen lievät kunnianhimottomuudet Hustvedt voittaa sujuvalla kerronnalla, syvillä henkilökuvilla ja ajatuksia herättävillä teemoilla.

Ei kommentteja: