torstai 5. elokuuta 2010

Karamazovin veljekset

Nuuskamuikkunen kirjoitti kolmisen vuotta sitten arvion tästä Fjodor Dostojevskin massiivisesta veljesromaanista. En koe tarpeelliseksi lisätä hänen erinomaiseen kuvaukseensa kuin muutaman asian.

Dostojevksin hyvetematiikka tulee kaikista hänen teoksistaan juuri Karamazovin veljeksissä perusteellisimmin käsitellyksi. Tarinalla ei niinkään ole merkitystä, kun 1100-sivuisen teoksen mittavat apo-, dia- ja monologit ohjaavat kertomuksen jatkuvasti pois raiteiltaan kohti Dostojevskin omia käsityksiä moraalin ja uskonnon mahdollisuudesta. Siinä missä Karamazovin veljekset on romaaniksi perin pateettinen ja puiseva, sen historiallinen ja moraalifilosofinen anti on kiinnostava ja elähdyttävä.

Dostojevskilla on paljon sanottavaa 1800-luvun maallistuneesta Venäjästä. Pitkistä, muutaman henkilön välisistä keskusteluista muodostuvat kohtaukset ovat näytelmämäisen rajattuja. Henkilöt eivät ole luonnollisia "ihmishahmoja", vaan eräänlaisia moraalisia arkkityyppejä, joiden avulla Dostojevski kirjoittaa omaa moraalifilosofiaansa. Rinnastaisin hänet Platonin, Kierkegaardin ja Camus'n kaltaisiin kirjailijafilosofeihin, sillä ihmisen olemuksen tarkasteleminen on hänelle luonteeltaan eettistä ja eksistentiaalista. Väittäisinkin, että Dostojevskia voisi pitää ensimmäisenä venäläisenä eksistentialistina.

Karamazovin veljekset on elämän oppikirja. Vertauskuvia etsivä voi toki vaivata päätään Dostojevksin teosten ydinajatuksella, jonka mukaan lopussa odottavat Siperia, petos tai juoppohulluus.

1 kommentti:

Myy kirjoitti...

uu jee. Vaikuttaa tosi helppolukuiselta.

Tästähän jo puhuttiin ja kyllästyin ikuisiin väittelyvoittoihisi, tässä asiassa taas poistuin näyttämöltä hävinneenä, joten kaipa tuota on yritettävä lukea, vaikka tiedän, että kirjan luettuani inhoni dostojevskia kohtaan on vain entisestään voimistunut.