torstai 5. elokuuta 2010

Roy, Waters ja Hornby

No huh huh, en ole yleensä mikään lukupekka, mutta nyt on tullut luettua oikein olan takaan. Olen yleensä sellainen lukija, että sitten kun innostun saatan lukea monia teoksia samalta kirjailijalta peräkkäin tai sitten en lue yhtikäs mitään jos koulukirjoja ei lasketa. Nyt olen innostunut lukemaan, mutta myös monen eri kirjailijan teoksia. 

Otin taannoiselle Euroopan matkalleni mukaan Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan, jotan en varsinaisen matkan aikana saanut luettua kuin 50 sivua. Suomeen palattuani lukaisin kirjan aika nopsaan ja voin sanoa, että pidin, ainakin jonkin verran. Kirja kertoo kahdesta kaksossisaruksesta ja suurimmaksi osaksi heidän lapsuudestaan jossain pienessä intialaiskylässä. Kirjan kerronta pomppii tulevassa, menneessä ja nykyisessä välillä jopa liian levottomasti minun makuuni. Kertomuksia perheen ja Intian historiasta on kuitenkin mielenkiintoista lukea vaikka lopussa perheelle ei käykään niin hyvin. Royn kielenkäyttö on todella taitavaa ja välillä hyvinkin mukaansa tempaavaa, olisin kuitenkin kaivannut vielä sitä jotain, jotta olisin jaksanut keskittyä kirjaan koko olemuksellani. 

Näin kävikin sitten Sarah Watersin teoksen Yövartio kanssa. Giljain on tästä teoksesta luultavasti jotain jo maininnut Nuharuven puolella, joten jätän esittelyt sikseen. Pidin Yövartiosta paljon vaikka sinänsä tarinassa ei ollut hirveästi mitään uutta. Tarinat etenevät vuodesta 1947 vuoden 1944 kautta vuoteen 1941, ja tarinan henkilöiden elämät nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen. Tässä teoksessa aikakikkailu toimii loistavasti verrattuna Royn edelliseen. Mukaan tempautumisen vaara oli myös suurempi. 

Sain tänään luettua viimeisimmän kirjani, joka oli Nick Hornbyn Skeittari. Myös tässä kirjassa aika ei etene kronologisesti vaan kertoja kertoo omasta menneisyydestään, joka sekoittuu hänen omiin nykyisiin kommentteihinsa ja välähdyksiin tulevasta. Miten kummassa onnistuin valitsemaan juuri nämä kolme kirjaa, joissa kaikissa kikkaillaan ajalla? Ehkä se on jotenkin muodikasta nykyään... Joka tapauksessa Skeittari oli ihan ok kirja, ei mitenkään supererikoinen mutta ei myöskään täysin huono. Välillä kertojan puhekielisyys ärsyttää, sillä se ei ole täyttä slangia, mutta ei myöskään täyttä kirjakieltä. Käännöksissä usein piilee se vaara, että puhelikielisyys kuulostaa suomeksi vaan niin teennäiseltä. Hornby on jo vanha pieru, mutta edelleen hän jaksaa kirjoittaa nuorista. Tällä kertaa kyse on nuorista, jotka päätyvät vahingossa teinivanhemmiksi. Siinä sitten pohditaan miten opiskelut ja vauva yms. yhdistetään ja sitä rataa. Mietin vaan miksi Hornby edelleen kirjoittaa nuorista, oliko hänellä itsellään vaikea nuoruus vai ovatko hänen teini-ikäiset lapsensa hankalia? Jostain syystä kertojan elämä vaikuttaa vaan niin teennäiseltä ja kommentit urpoilta, eivätkö nuoret osaa nykyään tehdä mitään muuta kun skeitata? Tai sitten nuoret Englannissa ovat vaan muita nuoria monta kertaa typerämpiä. Niin tai näin, kirjaa oli hauska lukea tällaisena pienenä välipalana hieman raskaampien kirjojen jälkeen, ehkä seuraavaksi pitäisi tarttua johonkin uuvuttavaan 1000 sivuiseen klassikkoon, jolloin hieman kevyempiäkin kirjoja osaisi arvostaa enemmän.

1 kommentti:

Myy kirjoitti...

Kirjoja ei saisi kirjoittaa kuin kirjakielellä. Vihaan slangia ja mä-sanakin on usein liikaa ja teennäistä tosiaan. Samalla, kun luen jotain slangitekstiä, aivoni muuttavat lukemisäänen erilaiseksi (luen kirjoja pääni sisällä tietyillä äänillä), sellaiseksi idiootin ääneksi. Koska idiooteilta slangia puhuvat ihmiset kirjoissa vaikuttavat.