perjantai 28. joulukuuta 2012

Musta poika/Vanhus ja meri/Dora, Dora

Joulupyhien aikana luin kolme hyvin erilaista kirjaa. Kaikkia kirjoja yhdisti se, että yllätyksekseni pidin niistä. Jopa Heidi Köngäksen Dora, Dorasta. Kuten tässä blogissa on monesti tullut ilmi, löydän nykykirjallisuuden joukosta helmiä vain aniharvoin. Dora, Dora ei ollut helmi, mutta lukukokemus jäi positiivisen puolelle.
Dora, Dora kertoo Natsi-Saksan varusteluministeri, Albert Speerin, vuonna 1943 tekemästä matkasta Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivosta. Matka alkaa Rovaniemeltä ja se taittuu sieltä Jäämerelle asti autokyydillä. Speer on yksi kirjan päähenkilöistä. Muita ovat Speerin 28-vuotias sihteeri Annemarie, Saksasta Suomeen mukaanotettu taikuri ja suomalainen tulkki. Jokainen hahmoista toimii minäkertojana vuorotellen omissa luvuissaan.

Kun luin Katja Ketun Kätilöä, minulle tuli jatkuvasti tunne, että kirjailija yrittää liikaa. Kaikki se likaisten yksityiskohtien kuvaaminen oli jotenkin epätoivoinen tapa ilmaista, että "minä tunnen historian ja yritän vakuuttaa lukijat siitä. Likaista aikaa oli jatkosota ja vielä pari kertaa kiellon päälle haluan sen osoittaa. Tämä on autenttista, jos mikä". Köngäkseltä tarina taittuu luontevammin, eikä se ole liiallista historiallisilla tosiseikoilla mehustelua. Dora, Dora on mielenkiintoinen kirja. Kunnes mennään siihen nykykirjailijoiden perisyntiin: seksuaalisuuden ylikorostamiseen ja ylikuvaamiseen. Jörn, jörn-jutuilla on niin perhanan helppo tehdä draamaa. Dora, Dora olisi ollut varsin oiva historiallis-fiktiivinen teos, mutta tietysti siihenkin piti sotkea lerssit ja vesikasvit. Kirjailija varmaan ajatteli, että tarinasta jää puuttumaan jotain todella olennaista, jos yhdynnät unohdetaan. Jaksan aina vain ihmetellä, onko todellakin niin, että nykykirjailijat eivät osaa luoda juonikuvioita ilman, että tarinan käännekohta/kliimaksi on aina ja iankaikkisesti sukupuoliyhteys? Niin tylsää!

Sitten seuraavaan kirjaan. Ernest Hemingwaylta olen aikaisemmin lukenut novellikokoelman Kilimanjaron lumet, joka oli kyllä aika epätasainen esitys. Kerrottakoon, etten hirveästi pitänyt myöskään Mika Waltarin novelleista, joten tässä ei ole mitään asenneongelmaa Hemingwayta kohtaan. Kummankin kirjailijan novellikokoelmista tuli sama fiilis: hätäisten kyhättyjä.

Vanhus ja meri onkin sitten eri luokkaa. Elämänsä ehtoopuolella olevaa miestä on vaivannut huono kalaonni:"Nyt oli mennyt jo 84 päivää hänen saamatta kalaa. Ensimmäiset 40 päivää hänen mukanaan oli ollut muuan poika." Sitten pojan vanhemmat olivat kieltäneet poikaa enää lähtemästä vanhuksen mukaan, koska heidän mukaansa häntä vaivasi paha epäonni. Vihdoin vanhuksen syöttiin sattuu iso kala, joka kiskoo venettä perässään yötä päivää. Kun kala viimein väsyy ja vanhus saa sen hengiltä, alkaa kotimatka, jonka aikana hait käyvät näykkimässä kalaa pala palalta. Jos vähän yritän tulkita, niin elämä on turhaa yrittämistä, ja lopulta ihminen on kuitenkin yksin. Siinä se. Tai "elämä on kuin kalanraato, hait (vuodet) näykkivät sitä vähän kerrallaan ja lopussa on jäljellä enää luuranko". Tosin, sekin katoaa, kun esim. pää käytetään pikkukalojen syötiksi.

Kaikista lukemistani kirjoista Richard Wrightin vuonna 1937 julkaisema omaelämäkerrallinen Musta poika oli vaikuttavin. Se kertoo Wrightin lapsuudesta ja nuoruudesta Yhdysvaltain rasistisessa etelässä. Kirja ajoittuu 1910-luvun alusta vuoteen 1925, kun Wright on 17-vuotias ja viimein saanut säästettyä sen verran rahaa, että pääsee pohjoiseen, Chicagoon, karkuun rasismia.

Musta poika muistuttaa hieman Seitsemännen portaan enkeliä. Molemmissa eletään äärimmäisessä köyhyydessä ja ikuisessa nälänhädässä. Ja molemmat ovat tarinoita lapsuudesta ja aikuiseksi kasvamisesta.  Myös uskonnon käyttö kasvatuksessa ja aseena lapsien pelottelussa on suuressa roolissa kummassakin tapauksessa. Seitsemännen portaan enkelissä uskonto on katolilaisuus, Mustassa pojassa karismaattinen kristillisyys.

Musta poika on äärimmäisen surullinen ja ahdistava kirja. Kaikista hirveintä on, että kirja on totta. Haluaisin lukea Wrightin muutakin tuotantoa, mutta en tiedä, pystynkö.

Ei kommentteja: