sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Rauta-antura

Antti Tuuriin voi luottaa. Tämän totesin, kun luin Tuurin uusimman julkaisun, Rauta-anturan. Halusin lukea laadukkaan historiallisen romaanin, ja sain, mitä tilasin. Tuuri kertoo tavallisista ihmisistä, ja siitä minä pidän. Siinä, missä Dora, Doran päähenkilöt olivat henkisesti erittäin sairas natsi, yliseksuaalinen beibe, hermoheikko taikuri ja .. no, se tulkki oli aika normaali, Tuurin kirjassa on ihan oikeilta tuntuvia ihmisiä. Se saa lukijan tuntemaan, että nyt todella liikutaan vuodessa 1944, eikä kirjailijan mielikuvituksessa. Tietysti autenttisen kuvan voi luoda, vaikka kaikki kirjan hahmot olisivat vinksahtaneita, ja kyllä Dora, Dorakin aika hyvin onnistui vaikuttamaan todelta. Mutta, joskus on ihan jees lukea ihan tavallisista tyypeistä, joihin voi itsekin samaistua.
Rauta-antura sijoittuu Lapin sotaan, syksyyn 1944, ja sen minäkertojana toimii 19-vuotias Heikki Ojala. Kerrontatyyli muistuttaa paljon Kylmien kyytimiestä. Koska en ole lukenut Tuurilta kuin nämä kaksi, jotka myös kuuluvat samaan Äitini suku-sarjaan, en osaa sanoa, vaihteleeko kirjailijan tyyli hänen eri kirjasarjojensa välillä, esim. Äitini suku verrattuna Pohjanmaahan.

Rauta-antura saa sodankäynnin näyttämään mielettömältä ja armeijan arvojärjestyksen hölmöyden huipentumalta: korkea-arvoisimmat armeijaherrat ovat joko päissään tai muuten kykenemättömiä tekemään järkeviä päätöksiä. Itsensäkorostaminen ja tärkeäksi tekeminen on vääpeleiden tärkein missio. Pelkäsin, että mitä kauheuksia kirjassa vielä tapahtuu kiinniotetuille saksalaismiesten kanssa vehdanneille suomalaisnaisille, koska monien vääpelien ja majurien mielestä naiset saivat saattajiltaan liian hyvää kohtelua. Tuurin kirjassa voittaa kuitenkin hyvyys ja oikeudenmukaisuus, onneksi. Viime aikoina olen lukenut aivan liikaa synkkiä kirjoja, ja sotaromaaniin tarttuessani en uskaltanut onnellista loppua toivoa.

Ei kommentteja: