maanantai 17. heinäkuuta 2017

Flaubert: Sydämen oppivuodet

Tämä laskettiin eteen: Tämä ensin, vasta sitten Alastalon salissa. Hyvä on. Yritetään. Kun on kerran kyseessä yksi kirjallisuuden historian merkkiteoksista, niin onhan se luettava! Flaubert. Gustave. Olis muuten komea nimi suomalaiselle lapselle. Aina vain komeampi palindromina. Kuvitelkaapa pappi kastamassa: "Herrammejeesuskristus ottaa sinut, Trebualf Evatsug, seurakuntaansa ja on siellä tuleva pitämään sinua jumalamme pyhänhengen oikealla puolella polvellaan aina hamaan maailmantappiin saakka". Trebu-alf Evat-sug! Ja sukunimi olisi tietenkin jokin kotoinen järvi, Kukkaroinen, Sääkspää tai Tehlo! Hieno nimi. On bee, on ähvä ja on gee. Miten saatais vielä tseta? No haloo, hienosäätöä sukunimeen: Trebualf Evatsug Zääkspää... tämähän alkoikin vauhdikkaasti, sydämen oppivuodet, heko hek...

Kirja-arvion pohjustukseksi on mainittava, että olen viime vuosina havainnut olemiseni tilassa lievää voimallisempaa muistihäiriöintiä. Ei ehkä mitään hälyyttävää tyyliin "kerrasta poikki ja hoitoon", mutta kuitenkin sellaista, että esimerkiksi vaikeaselkoisempien kirjojen ja elokuvien tapahtumissa kärryillä pysyminen tuottaa hankaluuksia. En esimerkiksi voi täysin siemauksin nauttia elokuvan "Inception" katsomisesta, koska en todellakaan pysy unitasojen vaihteluissa mukana. Tietenkin meikäläisen kaltainen dorka tupes voisi viisaampaa esittääkseen moittia käsikirjoituksen viimeistelemättömyyttä, mutta haluan olla nöyrä ja rehellinen: ymmärrykseni, so. käsityskykyni, on puutteellinen. Siis: ehkä merkki orastavasta dementiasta, vai mitähäh, hra Altzheimer!? No, kun nyt muisti palailee pätkittäin, myönnän, että kyseinen vajavuus on meikäläisessä kyllä jo ihan myötäsyntyisenä, jo varsin nuorena hoksasin, ettei mulle aina ihan kaikki mene jakeluun...

Mutta nyt siihen kirjaan, hittovie!

Kaamein painajaiseni toteutuu karuimmalla mahdollisella tavalla. Flaubert vyöryttää 1800-luvun puolivälin tapahtumia Pariisissa kuvaavaan tarinaansa loputtomasti uusia henkilöitä. Vaikka muutamiin henkilöihin palataan tuon tuostakin, jumaliste! minä vaan en saa kiinni oikein mistään. Ne ei vaan syvene, ne ei kasva ihmisinä niin että tuntisin heidän puolestaan, eläytyisin heihin. Ehkä pohjimmiltaan syy on taideopinnoissani. Olen oppinut pitämään 1800-lukua tunkkaisena ummehtuneena vuosisatana. Kaikki mitä silloin tapahtui on ollut jotenkin likaista ja epähygieenistä. Maalaustaiteen piirissä kesti aina öljyvärituubien markkinoille tuloon asti, ennen kuin oikean suuntainen kehitys/jännä meininki alkoi: Nopeassa tahdissa ismit syrjäyttivät toisiaan. Voi sanoa, että meni lujaa. Monella muullakin alalla 1800-luvun lopulla alkanut kehitys ja uudet raikkaat vallankumoukselliset tuulet puhalsivat ihmiskunnan tunkioon elämää. 1900-luvulla kaikki olikin sitten reippaampaa ja paremmin. Sähkövalo, kaksi maailmansotaa, antibiootit, ydinase ja -voima, satelliitit, tietokoneet, aids, internet ja paljon paljon muuta.

Mutta yritetään nyt siitä kirjasta vielä, vaikka melko epätoivoiselta vaikuttaa.

Oikeastaan pitkin matkaa, viikkokausia kestänyttä lukukokemusta (-koettelemusta), käytin enemmän aikaa sen miettimiseen, mikä tässä on nyt ollut niin erinomaisen tärkeää, että on pitäny rankata maailman 100 tärkeimmän kirjallisen tuotteen listaan kuin siihen, miten hienovaraisesti ja tarkoin havainnoin kirjailija on aikansa Pariisia ja keskeisten henkilöiden tunne-elämää kuvannut. Varmasti lukukokemusta syventäisi, jos tuntisi Ranskan historiaa tarkemmin, edes sieltä giljotiiniajoista eteenpäin. Meikäläisen tietämys kun taitaa rajoittua Eugene Delacroix'n "Vapaus johtaa kansaa" -nimiseen tauluun, jossa räväkästi ylävartaloltaan paljastunut naishahmo kannattelee trikolori-lippua. Varmasti Flaubertin nimeltä mainitsemat kymmenet ellei sadat henkilöt ovat kunnostautuneet Euroopan hulluina vuosina Pariisin hallintokortteleissa ja barrikaadeilla. Väkivaltaa pursuavat kadut ovat kuitenkin vain kulissi päähenkilön, Frederic Moreaun sydämenasioille. Kyseinen nuorukainen ihastuu ja rakastuu, pääsee kastamaan kärkeäkin, pääsee eroon rahoistaan ja huomaa lopulta hankkiutuneena eroon rakkaimmistaankin. Mitä tähän kaikkeen sanois... Sellaista elämä on, c'est la vie (se-la-vii, napoleonilla lepattaa -juice).

Jostain unohduksen komeroista nousee esiin toinen Ranskan 1800-luvun kirjailija, Emile Zola. olen lukenut häneltä kirjan Nana. Tuon lukukokemuksen perusteella olisin ollut kenties halukas perehtymään enemmänkin tuon aikakauden kertomuksiin. Nyt kävi kuitenkin niin, että tämä Trebualf Evatsug'n tarjoama lukuelämys veti maton alta: Saatana minua pätkän vertaa kiinnosta 1800-luku. Ehkä Sydämen oppivuodet on juuri siksi ansainnut paikkansa 100 merkittävimmän kirjan joukossa.

Ja nyt, Alastalon salissa. Urakka on minun lukutahdilla melkoinen, mahtaako vuosi riittää!

1 kommentti:

Ankkuri kirjoitti...

Ahaha tuo nimi palindromina :D Raskassoutuiselta kuulostaa, katsotaan, mitä itse tuumaan siitä. Minua taas on aina kiehtonut eniten just 1800-luku, ylitsepursuavasta romantiikan suuntauksesta kun niin kovin pidän